Minä kirjoitan kiitollisuudesta elämää kohtaan. Näistä puitteista jotka se on minulle tarjonnut. Rakkaudesta maahan ja metsään, luonnonmukaisuteen ja ruokaomavaraisuuteen päin pyrkimisestä, sekä eläinten tarjoamista ilon ja surun hetkistä.
Meillä ei varsinaisesti pyritä elämään kuten vanhoina aikoina, vaikka monet katoamassa olevat taidot kiinnostavatkin. Esimerkiksi rukilla kehräämisen toivon oppivani vielä tänä vuonna, jottei omat villat menisi hukkaan. En myöskään koe painetta olla aina ehdoton valinnoissani; toivoisin saavani kerättyä marjoja ja hedelmiä kotoa koko vuoden tarpeiksi, mutta kun se vielä ei onnistu, niin ostan ulkomaisia hedelmiä ilman omantunnon tuskia.
Olen asunut suurimman osan elämästäni kerrostalossa, ja kokenut olevani hiukan väärässä paikassa. Kasvit ovat aina kiinnostaneet minua, niiden voima ja monipuoliset käyttömahdollisuudet. Ruoka yleensäkkin on jo aika nuoresta asti ollut aihe jota olen pohtinut paljon. Mikä on ruumiille hyväksi, miten voin syödä kuluttamatta mahdollisimman vähän luonnonvaroja siinä ohessa, ja miten voin olla varma siitä, että eläin joka on antanut henkensä minun lihani vuoksi, on tullut arvostetuksi sen vuoksi myös eläessään?
Kaikki ottaa aikansa, taimi ei nouse heti pintaan ja hedelmää se tuottaa vasta loppukesästä -voisi olla helpompi ostaa valmis kaupasta. Mutta tämä puutarhan hoidon ja eläintenpidon rytmi, pienet ilot ja tuhannet onnistumisen pisarat, miten tästä enää palaisi takaisin mihinkään muuhun? Suurinta onnea kotiportin ulkopuolella on kulkea ponin kanssa metsässä, kaivaa varpuja lumen alta ja kuljettaa oksia eläimille järsittäväksi. Kypsyneiden marjojen ja juuresten syöminen suoraan maasta tai pensaasta. Voikukan lehtien napsiminen leivän päälle. Se kun istuu laitumella hiukan viluissaan, ja aikuinen lammas tulee makaamaan syliin(kylmyys katoaa ja naurattaa, mutta jalat kyllä hiukan puutuu).
Yhä ostamme kaupasta paljon ja kaikkea, oppimiseen menee pitkä aika ja kulutustottumuksia on vaikea rikkoa. Pienin askeli silti mennään eteenpäin. Laajennetaan kasvimaata, tehdään yrttipenkkejä, istutetaan marjapuskia. Kaupunkitytöstä kasvoi maaseudulle innokas elämänoppija, kuka olisi uskonut!
Viime satokaudesta on pakkasessa jäljellä mansikoita, puolukoita, kuusenkerkkiä ja ratamonlehtiä haavoja varten. Kuivattuna vielä riittää runsaasti yrttiteetä, sekä ruokaan tilliä, persiljaa ja minttua. Lihaa on kasvatettu noin yhdeksi päiväksi viikossa. Tästä on hyvä lähteä parantamaan.
Juurekset on syöty aikoja sitten, mutta enää en harmittele sitä, kun huomasin, että matkalla meiltä keskustaan myydään suoraan tilalta juureksia. Jos ei ole omaa, niin onpa ainakin Laitilalaista!
Tätä kirjoittaessa on kovimmat yöpakkaset alkaneet tältä erää lauhtua. Lammas hautuu uunissa, lapset lyövät kattilan kansia yhteen ja nauravat. Ensimmäiset siemenet on kylvetty multaan. Takassa palaa tuli, ja minä odotan että viikonloppuna korjattuun leivinuuniin saa tulen, jotta pääsen tekemään uunipuuroa. Vielä kun oppisi oman ohran kasvattamaan ja laittamaan puuroksi asti.
Elämässä ei tarvitse olla kaikki täysin kunnossa, jotta voi olla onnellinen. Riittää että katsoo ympärilleen positiivisella mielellä ja hyväksyy ennemmin kuin havittelee. Sanotaan, että elämän tarkoitus löytyy, kun keskittyy tekemään sitä mistä nauttii.
Täällä sitä ollaan, sen tarkoituksen äärellä. Kotiportilla.