Meillä on miniaasityttö Karkki-Kamomilla, joka on kaksi ja puoli vuotias. Hänen äitinsä Luwinda tuli meille aikanaan tiineenä ulkomailta. Luwindan kanssa oli aina hankalaa, hänen terveytensä ei ollut hyvä, ja lopulta hänet piti lopettaa viime vuonna. Luwinda oli minulle hyvin rakas, ja taistelut hänen terveytensä puolesta olivat siksi raskaita. Lopetus oli pettymys ja surin sitä melkoisesti.
Aasit luovat tiiviitä ja syviä ystävyyssuhteita, ja Karkki on luonnollisesti ollut erottamaton emänsä kanssa koko elämänsä. Luwindan ollessa huonompi oli myös Karkki vaisumpi, ja lopetuksen jälkeen hän oli selvästi murheen murtama. Aasit pitävät melkoista ”hinkuvaa” ääntä esimerkiksi tervehtiessään ja odottaessaan ruokaa. Talvella Karkki oli hiljainen monta kuukautta. Hän ei mielellään liikkunut mihinkään, seisoi vain. Poni joka tuli hänelle kaveriksi ei ollut hänelle mieleen. Tietysti hevosen elekieli oli aasille vieras ja shetlanninponikin oli hänestä kovin ison kokoinen.
Noin kuukausi sitten Karkki alkoi pitää enemmän ääntä, ja nyt vihdoin parin viime viikon sisällä hän on taas syttynyt eloon. Metsälaitumella hän kulkee mielellään, ja juoksee minun perässäni kun leikin hippaa hänen kanssaan. Hän on saanut varsamaiset iloiset tapansa takaisin! Ponikin on hyväksytty hiukan paremmaksi kaveriksi, ja eilen näin ensikerran hänen tönivän ponia leikillisesti lavoillaan. Laitumella kulkiessani kyllä huomaan, että poni pitää aasia laumanaan, mutta aasi yhä pitää minua laumanaan. Toivon hänen leimautuvan kaviokaveriinkin paremmin, vaikken valita siitä, että meidän välit ovat taas paremmat ja avoimet.
Karkki on pienestä varsasta asti ollut syliin tunkeva aasi. Onneksi hänen säkäkorkeutensa jää alle 80 sentin, joten se ei haittaa tai aiheuta mustelmia! Hippaleikin jälkeen kun istun alas, hän saattaa juosta minua päin, nousta takajaloilleen ja rojahtaa polvilleen syliini. On vaikea kuvailla sitä iloa, mitä tunnen kun katson häntä nyt tällaisena iloisena itsenään. Olen surrut hänen emäänsä ja hänen suruaan niin paljon talven mittaan. Aurinko paistaa kirkkaasti minun pieneen aasiini, ja hän paistaa rakkautta minuun. Ilo eläimestä kouraisee joskus syvältä, ja surun jälkeen on tyyntä ja kirkasta.
Pikkuaasin kanssa laitumelta vilkuttaa
Hilla