“Jaa mikä Voice of Finland? En edes muista, koska olisin viimeksi katsonut televisiota.” 
“En omista enää televisiota, enkä ottaisi enää takaisin.”
Aika moni on varmasti kuullut jonkun lausahtavan jotakin tällaista, ehkä pieni ylpeyden hiven äänessään. Etenkin nyt, post-televisioottisella aikakaudella. Viittaan tällä aikakauteen, jolloin television uutuudenviehätys on jo mennyttä maailmaa, netistä tai viihdepalveluista löytää elokuvat ja sarjat heti ja ehkä jopa mainoskatkoja.
Vielä tarkemmin viittaan aikakauteen, jolloin kasvava informaatiotulva on yhä lähentynyt lopullista kyllääntymispistettään ja ehkä vastareaktiona luonut ihmisille tarpeen tehdä jotain muuta.
Kun moni viettää jo työpäivänsä ruutua tuijottaen, saattaa tulla vahva halu tehdä vapaa-ajalla jotakin oikeaa. Palata jonnekin epämääräiseen, en tiedä minne – voi ajatella, että ennen kaikki oli (ehkä) paremmin, lapsenakin oltiin ulkona ja tehtiin käpylehmiä, tai potkittiin palloa. Voisi lähteä metsään kävelemään – juuri niin, takaisin luontoon, kuten Rousseau sanoi tarkoittamatta sitä noin kirjaimellisesti.
Myönnän, kyllä se olo tulee itsellekin. Välineitä on liikaa ja sitä toivoo välillä, että voisi jättää älypuhelimen rauhaan edes kokonaiseksi illaksi ja keskittyä johonkin, mihin tahansa muuhun kuin sähköiseen tuijotus- tai hiplausvempaimeen. Vaikka klassikkokirjallisuuden lukemiseen tai musiikin kuunteluun, tai vaihtoehtoisesti kalliokiipeilyyn tai pitämään raakaruokablogia. Vai mitä ne asiat ovatkaan, mistä ihmiset sosiaalisessa mediassa kertovat.
Mutta ihan totta, en minä jaksa.
Kun minä tulen töistä, oma sohvannurkkaus kutsuu. Televisio ei vaadi minulta mitään, tuskin edes mainittavaa aivotoimintaa. Saan rentoutua ja katsoa jotakin hyvää tai myötähäpeää aiheuttavaa, ja siitä tulee hyvä mieli. Miksi sitten tuntuu niin syylliseltä?
Viime aikoina olen opetellut katsomaan televisiota vaikka koko illan hyvällä omatunnolla.
Jos jokin rentouttaa, miksi se olisi väärin? Ongelma toki on omien korvien välissä, sillä kukaan ei toistaiseksi ole tullut osoittelemaan tätä sohvaperunaa sormella.
Kuten elämässä muutenkin, aina välillä pitää muistuttaa itselleen, ettei kukaan elä ketään muuta tai kenenkään katseen kohteena olemista varten.
Muistetaan siis antaa itsemme olla laiskoja, veteliä ja saamattomia. Jonkun tolkun rajoissa, tietenkin.
Julkaisemme täällä valittuja Täst kulmast -kirjoituksia. Kaikki kirjoitukset ovat luettavissa Laitilan Sanomien paperi- tai digilehdestä.