Arvostan sitä, että tiedän millainen on lautasella olevan ruuan elinkaari. Tomaatin kasvua jaksaa ihastella tuntikausia kesällä, kun muistaa miten pienenä siemenenä sen on alkukeväällä laittanut kasvamaan. Miten siitä tuleekin niin kaunis ja terveellinen paketti, lähes tyhjästä. Itse kasvatetun tomaatin syöminen on pysähdyttävä hetki, arvostus ruokaa kohtaan on valtavaa.
Lihan, toisin kuin juuresten ja kasvisten, kanssa täytyy ajatustyössä mennä toiselle tasolle. Alkuun minulla on ollut voimakas halu tietää, millainen on ollut kaupasta ostetun lihan elinkaari. Sitten on tullut tunne siitä, että en tiedä tarpeeksi, vaan tahdon nähdä itse miten eläin on elänyt. Missä, miten, mitä se on syönyt.. onko eläimellä ollut tilaa, tovereita, onko joku välittänyt siitä.
Tässä kohtaa tiesin, että jos tahdon syödä lihaa, jonka elinkaari on näin hyvin tiedossa, on minun kasvatettava se itse. Olin vuosia syömättä muuta lihaa kuin kalaa. Ajatus siitä, että jos en voi kasvattaa lihaa itse en syö sitä, oli vahva.
Lopulta päädyin tilanteeseen, jossa minulla oli puitteet eläinten kasvatukseen, ja perheenjäseniä jotka syövät lihaa. Silloin meille tuli ensimmäiset lampaat ja kanat.
Nyt meillä on lihaa: Jolla on ollut nimi. Jonka minä olen nähnyt syntyvän. Jota olen auttanut ensimetreillä, mikäli emä on suoriutunut huonosti. Jota olemme itse ruokittu ainakin kolme kertaa päivässä joka ikinen päivä. Jota on kuljetettu aitaukseen, silitetty, hoidettu, keritty, vuoltu, madotettu. Joka on itse viety teurastettavaksi omaan pihaan, ilman kuljetuksia ja stressiä.
Rakkaus ruokaan on kasvanut ja myös ihmettely etenkin sitä kohtaan, miten välinpitämättömästi nykyään syödään ulkomaista lihaa -jonka alkuperästä ja elinoloista ei voi saada tietoa millään. Ajatustyötä olen tehnyt myös sen kanssa, miten monta eläinyksilöä ihmiset lopulta syövät . Se konkretisoituu selkeästi, kun yrittää kasvattaa lihan itse.
Samaten mietin sitä ruokaa, jota koirat ja kissat meillä syövät. Tyhjänpäiväistä itselle ei ole sekään, miten ne eläimet ovat eläneet, jotka minun lemmikkini ravitsevat. Vaikka eläisin yksin, enkä söisi lihaa, mielelläni kasvattaisin tai metsästäisin itse lemmikkieni ruuat.
Syntyessään pieni eläin on yleensä kaunis ja valloittava. Mutta esimerkiksi pässiä, joka alkaa puskea ja vihoitella kasvaessaan, ei ole vaikea laittaa pois. Toisinaan minulta kysytään, miten pystyn syömään eläintä, jonka tunnen ja olen nimennyt. Minä vastaan, että paljon helpommin, kuin eläimen jonka elämää en tunne.
Jokainen itse kasvatettu ateria syödään syvässä kiitollisuudessa. Jokaisella lusikallisella tiedostaa sen, että kaikki ainekset ovat tulleet omasta pihasta. Ruuanlaitto on tullut tärkeäksi, maut on vahvoja ja kotoisia.
Minusta ei ole huono asia, että syödessä voi kiittää eläintä ateriasta. Vielä jonkin aikaa sitten se oli arkipäivää lähes joka torpassa, ja toivoisin, että meillä se olisi aikanaan jokapäiväistä arkea myös.
Kiitos tästä ruuasta
Hilla