Minun peruskoulu-urakkani päättyi toukokuun viimeisenä päivänä, ja kaikki sanovat, että tästä se opiskelu vasta alkaakin. Opittavien asioiden määrä ei kuitenkaan kauhistuta minua, mutta tulevaisuus tuntuu hankalalta. Aika monella on ajatuksia, pärjääkö tai jaksaako. Tulevaisuus, jota on suunniteltu ainakin koko kevät, alkaakin olla tosi lähellä.
Yhdeksäs luokka oli raskas, ja nyt väsyttää. Oli useita päänvaivaa tuottavia äidinkielen kirjoitelmia, käytiin läpi politiikkaa, kirjoitettiin ensimmäiset englanninkieliset aineet ja fysiikassa piti opetella aivan liian monta kaavaa ulkoa. Vasta nyt olen huomannut ystävien suuren roolin koulussa. On outoa ajatella, että tästä eteenpäin näen vanhoja ystäviäni vain sopimalla vapaa-ajalla. Ei voi sanoa: ”Nähdään viimeistään maanantaina koulussa!”
Opettajillakin on ollut iso merkitys. Heiltä tosiaan opitaan ja omaksutaan asioita: ehkä ei aina niitä, joita pitäisi oppia, mutta paljon asioita elämästä ja ihmisistä sekä sosiaalisesta kanssakäymisestä ja mielipiteistä. Jos opiskelu tapahtuisi täysin tietotekniikan avulla, olisi maailmassa paljon vaikeampi pärjätä. Sitä paitsi jäätäisiin vaille mielenkiintoisia keskusteluja oppitunneilla, ei voitaisi nähdä opettajankin välillä unohtelevan asioita, ja yhteishenki jäisi kokematta.
Kesälomaa on kulunut reilu viikko, ja olen aivan hukassa. En kuulu minnekään. Minulla on vain koti ja perhe. Siksi minusta onkin tullut kovin perhekeskeinen ihminen. Ystävät ovat lomalla tai töissä omilla tahoillaan, ja kaikki ovat enemmän ja vähemmän hämmentyneitä. Syksy ja muutto pois kotoa jännittävät. Lähden Karkun evankelisen opiston lukioon, ja haluaisin kovasti luokanopettajaksi, äidinkielenpettajaksi tai psykologiksi.
Mitä vanhemmaksi kasvaa, sitä enemmän tulee vastuuta itsestään ja teoistaan. Se tarkoittaa myös sitä, että saa päättää yhä suurempia asioita elämässään. Minua eivät pelota itsenäistyminen tai vastuunkanto. En silti halua kasvaa aikuiseksi, ja tuntuu, että pienikin askel eteenpäin saa surumielisen hymyn huulille. Tekee mieli katsoa hempeästi hymyillen taakseen, kun menneisyys vilkuttaa ja kannustaa jatkamaan matkaa.
Niinpä. On hankala ajatella ihania muistoja, koska haluaisi kerrata niitä yhä uudelleen ja uudelleen. Ne ovat niin kauniita – juuri sellaisinaan, lyhyinä hetkinä. Jatketaan eteenpäin, virheistä oppien ja aina hyvää yrittäen!