Olen huomannut muutaman asian näin itsenäistymisen saralla. Ensinnäkin, äiti tietää enemmän kuin vaatteen pesuohjelappu. Äiti pyysi lähettämään ainakin yhden viestin päivässä, jotta tietää minun olevan elossa ja hyvinvoiva. Niin minä olenkin lähettänyt, joka päivä: Missä asteessa ne tavalliset vaatteet pestään?
Toiseksi, ruuan käyttäminen on vaikeaa. Saan opistolla kaikki muut ateriat lähes suoraan nenän eteen lukuun ottamatta iltapalaa, joka siis täytyy itse hankkia. Kello viiden jälkeen ei enää ole mitään syötävää. Aluksi elin nuudeleilla ja kaurapuurolla. Useimmiten puurostani vieläkin tulee liisteriä, jota ei edes maailman paras lakkahillo paranna, ja nuudelit alkoivat ottaa päähän jo kolmannella viikolla. Niiden mausteet polttavat makuaistinsolut rikki. Paras iltapala tähän mennessä on ollut näkkileipä pelkällä Cheddar-sulatejuustolla. Margariini kun saa helposti sivumakuja yhteisessä jääkaapissa, jonne toisinaan unohtuu ylikypsiä banaaneja.
Kolmas asia on matkustaminen paikasta a paikkaan b ja koko lähiomaisuuden kuljettaminen vähintään sydämessä. Minun täytyy joka perjantai ja sunnuntai matkustaa kahdella bussilla ja junalla. Joka kerta jännitän, millainen kuljettaja on vastassa, kun hivutan kaiken, mitä omistan, ylös bussin portaita. Matkustaminen on aina henkinen ponnistus kohti tuttua minun tapauksessani. Se tässä tuntuukin erikoiselta, että molempiin suuntiin kulkiessa mielen valtaa helpotus, kun vihoin pääsee kotiin. Sekä opisto että perhe ovat tuttuja, turvallisia ja tärkeitä.
Ajattelin itsenäistymisen olevan sitä, että heitetään keskelle merta ja sitten täytyy päättää, kenen laivaan nousee tai mistä tarttuu kiinni. Todellisuudessa minut on ajettu moottoriveneellä keskelle järveä, ja kellun nyt omalla lautallani. Suomalaiseen tapaan järven rannalla on vieri vieressä kesämökkejä – joidenkin pihoilta vilkuttavat monet vanhat ja uudet kasvot. Olen jo suunnittelemassa itselleni kunnon huvipurtta.
Sellaista on ollut itsenäistyä Karkun evankelisella opistolla. Makeaa, hunajaista ja miellyttävää. Jos totta puhutaan, kyllä joskus mietin, kuinka helppoa olisi ilman outoja ostoksia, siis omaa juustopakettia ja pyykinpesujauhetta, ja ilman ikuisenpituista matkustusrundia. Sitä miettii kaksi kertaa, juoko vettä vai glögiä alunperin vanhemmille tuodusta tuliaiskahvimukista, sillä kun joutuu itse tiskamaan astiansa, alkaa epäillä, tulevatko ne hyvin pestyiksi. Silti on hienoa heilutella avainta, jolla pääsee omaan huoneeseen ja yhteiseen soluun. Siihen valtakuntaan ei muilla aikuisilla kuin opiston henkilökunnalla ole asiaa. Silloin tulee mieleen, että voisihan sen äidin tai isän kutsua tarkistamaan, että vaatteet näyttävät hyvältä ja netti toimii.