…kun kävin elokuvateatterissa katsomassa Dome Karukosken ohjaaman Mielensäpahoittajan, joka perustuu Tuomas Kyrön kirjoihin ja fiktiiviseen hahmoon. Hyvä tarina ei kaipaa erikoisempia tehosteita. Ripaus huumoria ja rakkautta lämmittävät mukavasti rintaa, kun Mielensäpahoittajaa alkaa käydä sääli, ja elokuva on suloisen surkuhupaisa alusta loppuun asti.
Kävelin elokuvan jälkeen kotiin ystäväni kanssa. Haaveilimme syrjäisestä talosta ilman sähköä ja juoksevaa vettä.
Arvostamme niitä vanhoja hyviä aikoja, mutta ymmärsin jossakin vaiheessa elokuvaa, että minusta, 90-luvun lopun lapsesta, ei ole kuin yhdistämään vanhojen asioiden rippeitä uusiin. Kuulun sukupolveen, jonka ensimmäinen puhelin oli kaksivärinäyttöinen Nokia, jolla pelattiin matopeliä ja saatiin vanhempiin yhteys. Käydessäni esikoulua minun perheessäni oli vielä käytössä nykyaikaisempi versio lankapuhelimesta, jolla soitin ainakin kerran parhaalle ystävälleni. Silti puhelimet oli jo keksitty. Synnyimme uuden ja vanhan väliin, ja olimme juuri sopivan ikäisiä, kun ensimmäiset kosketusnäyttöpuhelimet tulivat.
Samana iltana meitä myös nauratti Mielensäpahoittajan puhumattomuus ja sisukkuus. Voi olla, että hän vaikuttaa minusta hieman höpsähtäneeltä kaikkine periaatteinensa. Nykyään lähes vaaditaan tunteellisuutta ja sosiaalisuutta. Onhan meillä sosiaalinen mediakin, jossa ihmiset jatkuvasti vaihtavat ajatuksiaan. Mitenköhän herkullinen tarina siitä syntyisi, jos Mielensäpahoittaja ottaisi ilon irti somesta?
Mielensäpahoittaja-elokuva on lämminhenkinen komedia, joka kuitenkin riipaisi sydäntäni erityisen läheltä. Mielensäpahoittajan vakavuus on verhoiltu sisusta veistettyyn huumoriin: hoivakodissa makaava puoliso, joka ei enää ole läsnä, on aika surullista katsottavaa. Mielensäpahoittaja työntää sivuun vaikeat tosiasiat ja toivoo varmaan edelleenkin, että puoliso jonakin päivänä muistaa ja puhuu hänelle. Kun hän istuttaa tämän keinutuoliin ja avaa lootatelevision, on kohtaukselle pakko nauraa. Vaikka kyllähän hän tajuaa.
Elokuvassa löydetään aikakausien kultainen keskitie, joka tosin näyttää hieman hullunkuriselta. Siihen on vielä aikaa tottua. Kun 2000-luvun lapsista tulee vanhoja, on Suomi täynnä somemummoja ja -vaareja. Sikäli jos sosiaalinen media silloin on enää sellainen kuin nyt. Joka tapauksessa minä muutan luonnon armoille ja kutsun kylään vain ystäviä, jotka eivät karsasta eläimiä, kotiruokaa tai ympäröivää, kuhisevaa metsää. Tai takkatulta, villasukkia ja herkullisia leivonnaisia. Miten sen haluaa ajatella.