Kuntia käsitellään parhaillaan kuin appelsiinia sitruspusertimessa. Samaan aikaan tekeillä on sekä kuntauudistus että sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenneuudistus – yksi vetää yhteen, toinen toiseen suuntaan. Tilannetta eivät ainakaan helpota valtiovallan alati muuttuvat linjaukset.
Kunniltakin on toki kysytty mielipidettä hankkeista. Laitila on painottanut omassa sote-lausunnossaan maaliskuussa, että päätösvalta ei saisi karata pois pienten kuntien ulottuvilta. Äänen saaminen kuuluville itseäänkin koskevassa päätöksenteossa onkin varsin kohtuullinen toive.
Pyhärannan sote-lausunnossa puolestaan ilmaistiin erityisesti pelko palvelujen karkaamisesta pois pienistä kunnista. Oudoksuen suhtauduttiin malliin, jonka mukaan on mahdollista keskittää palvelut isoihin kaupunkeihin ja laskuttaa palveluista saman verran, asuitpa sitten palvelujen äärellä tai niistä kymmenien kilometrien päässä olevassa pikkukunnassa.
Linjattiinpa kuntien sote-mietteitä vielä syksylläkin. Lakiluonnoksen mukaan sote-palvelut on tarjottava lähellä palvelujen käyttäjiä, mutta niitä voidaan myös keskittää – tosin vain laissa määritellyillä perusteilla. Epäluulo oikeudenmukaisuuden toteutumisesta kuitenkin elää. Vähiten säännöstä nimittäin tuetaan pienissä alle 20 000 asukkaan kunnissa.
Tukea sen sijaan keskittämissäännökselle tulee isoilta kunnilta, mikä onkin ymmärrettävää: pelin henki on se, että sote-kentällä nappuloita siirrellään tarvittaessa sinne, missä on eniten ihmisiäkin.
Sote-uudistuksen on vakuutettu lisäävän tasavertaisuutta ja tuovan samat palvelut kaikille asuinpaikasta riippumatta. Tosiasia kuitenkin on, että sote-palvelujen uudelleen järjestelyllä haetaan taloudellisia säästöjä. Olennainen kysymys onkin: mikäli palveluverkko pysyisi ennallaan, miten ihmeessä syntyisivät säästöt?