Ulos kun katsoo, ei joulumieltä näy missään. Täytyykin kohdistaa katse valoihin, kynttilöihin ja koristeisiin, jotka koristavat pihoja ja ikkunoita. Adventti on odotuksen aikaa ja joulukuu kokonaan pientä juhlaa, kun valmistaudutaan siihen suurimpaan: jouluyöhön ja sen jälkeen vuoden vaihtumiseen.
Juuri äsken oli itsenäisyyspäivä, rakkaan kotimaamme juhla. Kun ranskalainen ystäväni kysyi minulta, miten suomalaiset juhlivat itsenäisyyttään, vastasin, että he katsovat Linnan juhlia ja Tuntemattoman sotilaan sekä syövät mieleisiään juhlavia ruokia ja polttavat kahta kynttilää ikkunalla. Se, mikä laittaa hiljaiseksi, ovat soditut sodat. Sotaveteraanit ovat tärkeitä.
Suomalaisuus on hienoa. Parasta täällä ovat ruoat, luonto ja kyllä suomalaisessa ihmisessä on sitä jotakin hiljaista sisua. Heistä löytyy auttavia enkeleitä. Ajattelemmeko olevamme välinpitämätöntä kansaa? Minun mielestäni emme ole mitenkään toivottomia.
Myös joulu on rakas. Kuten Juha Vainion sanoittamassa laulussa lauletaan: “Joulumaahan matkamies jo moni tietä kysyy, sinne saattaa löytää, vaikka paikallansa pysyy.” Itse meinaan rusentua lahjastressin alle, sillä rakastan lahjojen antamista! Kuitenkin tuntuu, että tämä pimeys imee kaikki voimat ja rahaakaan ei riitä aivan kaikkeen. Siksi ajattelen, että paras lahja on, kun antaa ihmisille itsensä, ystävälliset sanansa ja välittämisen, tunteen toiselle, että hän on minulle tärkeä. Toiselle ei pysty tuomaan kuuta taivaalta, eikä hän sitä tarvitse. Hän tarvitsee minut, sinut, hänet, heidät… toisen ihmisen. Ihmisarvo tai ystävyyden lujuus eivät perustu lahjaan, vaan lahja on kirsikka kakun päällä.
Vietän joulua perheen kanssa kotona. Syömme perinteisiä jouluruokia, niitä, jotka sopivat makuumme – sitten on vähän lisätty ruokia sieltä päästä, mistä on otettu pois. Jouluaattona saa nukkua pitkään ja pukeutua rennosti, ja silti ainakin itse ajattelen joulusta, kuinka arvokas juhla se on. Se ei ole vuoden tärkein päivä lahjojen takia tai perheen, vaan siinä on rauha.
Pian joulun jälkeen vaihtuu vuosi. Tähän vuoteen mahtui paljon itkuja ja iloja. Jään usein turhan pitkäksi aikaa vellomaan menneisyyteen, mutta viimeistään vuodenvaihteen jälkeen jokainen meistä, myös kaikkein epäileväisin, saa antaa itsellensä anteeksi ja keskittyä tulevaisuuteen. Tuleehan sieltä vuosi 2015.