Rakastan aurinkoa, ja ehkä monen muunkin mielestä se on aika kiva tähti avaruudessa. Se on lämmin ja valoisa kuin hyvä ystävä. Palvontaa tai mielistelyä se ei vaadi, totta kai, kaasupallo kun on. Mutta voi aurinko, minkä teit, kun tuntuu melkein jo keväältä!
Parhaita ovat päivät, kun aurinko nousee, vaikka nouseehan se aina. Emme vain näe sitä joka hetki. Eräänä aamuna taivas oli kirkkaan vaaleanpunainen, joten solulta päärakennukselle kävellessäni tuntui kuin olisin astellut ruusujen keskellä. Kylmä siellä vielä on, mutta tuoksusta puuttuu se talvinen aromi. Illat olen viettänyt taas katsellen auringon laskemista. Opiston yläkerrassa on parhaat paikat katsella auringonvalon viimeisiä kädenheilautuksia puunrungoille ja kuusten syvänvihreään metsään järven toisella puolen. Millaiseksi sitä väriä, syvänvihreää ja iltapäivän aurinkoa yhdessä, voisi kuvailla?
Päivieni aikana ehdin myös bongata ensimmäiset ruoholäntit – niillä on joku hienompikin sana – lumesta paljastuvat pälvet, ja asfaltti ilman kirkasta jääpintaa on myös hyvin tunteita herättävä näky. Talven loppusuoran ensimerkit tosiaan herättävät tunteita.
Viime vuoden helmikuu oli kai yhtä ihana ilmestys. Talven pimeys ja toisinaan lumettomuus harmittavat, niin että ahdistaa silmissä, korvissa, vatsan pohjalla ja jaloissa. Sen kuristava ote yltää kaikkialle. Mutta hienoa, että selvisimme jälleen kerran! Vähäiset voimat käytettiin kynttilöiden sytyttämiseen, ystävyyssuhteiden vaalimiseen ja hyvään ruokaan.
Entäs sitten, kun aurinko on korkeimmillaan? Silloin minä ainakin lähden ensimmäisen tai viimeistään toisen mahdollisuuden tullen ulos aurinkoon ja nauran ääneen. ”Aurinko, aurinko lettuja paistaa…” Niinhän se menee lastenlorussakin. Letut maistuvat makealta, ja niiden päälle saa laittaa vadelmahilloa ja kermavaahtoa. Yhtä lailla aurinkoinen päivä maistuu hunajalta kielen päällä, jos vain jaksaa iloita ja uskoa pieneen ihmeeseen, että ongelmat selviävät ajallaan. Emme voi määrätä aikaa. Emmehän me tiedä sitäkään, milloin aurinko näyttäytyy seuraavan kerran. Se se merkitys kevätauringolla onkin. Voimme vain nauttia.
Jotkut eivät pidä auringosta. Se häikäisee silmiä, ja pimeydessä vain on paljon turvallisempaa ja viihtyisämpää. Onneksi yöt ovat vielä erittäin pimeitä, ja aurinko laskee kello viiden aikoihin. Minustakin on miellyttävää välillä oleskella hämärässä.
Auringon letunpaistosta kertova loru päättyy näin: ”Sittenpä käynkin nukkumaan, pikkuinen massuni pullollaan.” Olen tyytyväinen lisääntyvään valoon ja toivon pilkahduksiin, olen suorastaan kylläinen. Toivottavasti vielä joku päivä tulisi kesä. Sitä odotellessa, tunnen edelleen, kuinka tämän päivän jäätävä viima tunkeutuu luideni ytimiin asti! Vielä vähän saa odottaa.