Mikä maku jäi suuhun toukokuun lopussa päättyneestä sarjasta Aatami etsii Eevaa? Oliko mukavaa katsoa televisiosta alastomien ihmisten kolmiodraamaa? Arvosteltiinko heitä ja tehtiinkö vertailuja television ääressä? Ja oleellisin kysymys: millainen omanarvontunto meillä oikein on?
Ohjelmasta on monta eri mielipidettä, muun muassa ohjelman esitysaikaa kritisoitiin, sillä lasten ei olisi hyvä nähdä alastomuutta televisiossa, ja toisaalta monet sanoivat, että alastomuus kuuluu ihmisyyteen, eikä olisi syytä paheksua tai himoita noita valittuja, alastomia tosi-tv-kasvoja. Kukkahattutädeiksi varmaan haukuttiin taas niitä, jotka halusivat kieltää koko ohjelman.
Sanoilla ”julkinen alastomuus” on jotenkin ristiriitainen viesti. Alastomuus, jonka ihmisinä koemme todella herkäksi ja intiimiksi asiaksi – vai millä perustein joku väittää toista? – ei sovi julkisuuden muottiin. On ehkä niiden kukkahattutätien puhetta väittää rankoin sanakääntein, että omasta, alastomasta kehosta tehdään rahaa televisiossa. Näyttelijät, muusikot ja valokuvaajat myyvät aikaansa ja lahjakkuuttansa, mutta tosi-teeveilijät myyvät itsensä ja persoonansa. Ei siinä mitään, tehdäänhän persoonallista huumoria kaveripiireissäkin. Hyvä itsetunto siihen tarvitaan, eikä kaikkia millään voi miellyttää! En toivoisi, että kukaan herkkä ja ihana ihminen laittaisi itseään likoon televisiossa. On vaikeaa olla hukkumatta mielipidetulvaan.
On totta, että alastomuus on luonnollinen asia, vain olemme ihmisiä. En ala oksentaa kaupungin uimahallin saunassa, enkä yökkinyt edes tämän ohjelman mainoksen nähdessäni, koska alastomuus on ok. Se on herkkä asia mutta tosi okei, se on jopa lohduttavaa huomata olevansa ihminen kuten kaikki muutkin. Se, mikä meidät helposti ajaa suohon, on se käsitys, että alastomuus tai oikeastaan oma keho olisi jotain, joka kuuluisi itsensä lisäksi automaattisesti muille.
Voimme väittää, että ajat ovat muuttuneet. Joko aika on kypsä sen kuvittelemiselle, miten jonain päivänä törmäämme toisiimme Laitilan ruokakaupassa alasti ja ilmekään värähtämättä? Vai hymyilemmekö helpottuneesti toisillemme, että ai, säkin näytät ihmiseltä, kun sulla ei oo vaatteita? Hei, vaikka kaupunginkokoinen sekasauna vois toimia, jos me ei oltais seksuaalisia olentoja, niin alastomuus televisiossa? Omistamme itse kehomme, eikä meidän pitäisi arvostella toisten omia, koska se sattuu. Meidän täytyy hieman suojella itseämme ja kehoamme, mieluummin pukeutumalla kuin häpeän piilottamisella.
Meille nuorille on vaikea suhtautua kehoomme oikein. Voisitteko, aikuiset, auttaa meitä? Tarvitsemme turvallisen mallin kodista ja sukulaisista, jotta kunnioittaisimme kehoamme ja seksuaalisuuttamme. Saa kehua kauniiksi silloin, kun olemme kaikkein vaatimattomimman näköisiä. Se ois hienoa!