Minulla on usein tapana tarkastella vuotta taaksepäin, niitä iloja ja suruja, joita silloin kannattelin hartioillani ja jotka tekivät minusta sen ihmisen, joka nyt olen. Se ei ole aina kivaa.
Joskus tehdyt virheet ahdistavat ja mietityttää, miksi olin niin ehdoton, ilkeä tai tietämätön, kun olisin voinut olla toisenlainen. Olisin voinut jättää osan jutuista kertomatta, ja elämä olisi ollut helpompaa. Onneksi elämää ei ole tarkoitus elää helposti. Se olisi helppo, mutta kovin yksitoikkoinen tie.
Ne ikävät asiat, joita tein ja sanoin, johtivat minut uusiin hyviin asioihin. Opin uutta, ja rakkaus käänsi monta pahaa sanaa rakentavaksi voimaksi, sillä oli olemassa anteeksianto. On tänäkin päivänä. Usein ehdin väittää, etten osaa oppia kantapään kautta, ja olin jo silloin kiipeämässä sudenkuopasta ylös omin voimin. En päässyt sieltä yksin.
Sitten, kun oivalsin, että ihminen tarvitsee ihmistä, sitten vasta alkoikin kysymystulva! Saanko, voinko, mitenköhän… Annoin itselleni luvan tarvita ja opettelin sitä. Samalla piti ymmärtää olevansa erillinen ihminen, yhtä merkityksellinen kuin ne muut, joita ihailin. Tarvitsemme muita. Me opimme muilta ihmisiltä ja tarvitsemme muiden ihmisten antamia rajoja ja rakkautta kasvaessamme. Niinhän kasvattajia opetetaan: antakaa lapsille rajoja ja rakkautta! Terve ja turvallinen läheisyys on ihanaa.
Elämän merkitys, jota ihminen etsii varmaan koko ikänsä, näytti kulminoituvan pelkkään olemassaoloon. Kuinka elossa olisin tuntenut olevani, jos olisin kadonnut metsään muutamaksi päiväksi ja saanut vain maata siellä. Se jos mikä olisi ollut elämää. Se olisi todistanut, että ihminen hengittää samalla tavalla metsässä maatessaan kuin hektistä arkea pyörittäessäänkin.
Näiden ajatusten jälkeen sormi osoitti sitä ihmistä, jonka mielestä asiat täytyi tehdä täydellisesti ja joka hetki antaa kaikkensa. Minä melkein annoin kaikkeni kouluvuodelle, koko itseni ja elämäni, sen mitä minulla oli, mutta sitten totesin, että tavoittelu on hyvä renki mutta huono isäntä. Väsytti. On tosi tyylikästä laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, ja niin tein. Ensimmäiselle paikalle laitoin itseni, sillä ei voi rakastaa muita, jos ei ensin rakasta itseään. Sain eräältä ihmiseltä hyvän kotiläksyn. Piti mennä peilin eteen, koskettaa itseään poskelle ja sanoa, että olet hyvä, sinä siinä.
Kasvaminen ei ole kovin kivaa, mutta se on välttämätöntä. Koko elämä on kuin yksi iso klisee, ja siksi sitä on joskus surkuhupaisa elää. Nyt voin sanoa niin, mutta on hetkiä, jolloin täytyy ottaa tosissaan oma jaksaminen. Jos en lukuvuodesta Karkun evankelisella opistolla oppinut muuta kuin, että muita ihmisiä tarvitaan oltiin missä tahansa, niin hyvä! Aijuuniin, opin myös, että itsekin tuntuu hyvältä pitää huolta muista, kun itsellä on annettavaa. Se on yhteistä vastuuta.