Se ikkunani alapuolella menevä tie on vaihtunut marjapensaiksi ja hevosaitaus on toisen ikkunan takana. Siinä kaksi hevosta syövät heinää yleensä iltapäivästä. Olen seurannut marjojemme kehitystä: useimmiten pelännyt, ettemme kuitenkaan saa yhtään marjaa, vaikka jopa istuttamamme suklaakirsikan taimi taitaa tuottaa ainakin yhden kirsikan tänä kesänä. Kuulostaa hullulta, kun sanon, että olen oppinut tunnistamaan puutarhakukkia. Meillä on pihalla särkyneitä sydämiä, akileijoja, päiväliljoja, syreenejä, vähintään kaksi erilaista ruusupensasta – oletan niin – alppiruusuja ja jotain oransseja, jotka huomasin vasta tänään. Niistä en ole vielä ottanut selvää. Ja olemme jo äidin kanssa unohtaneet, mikä se köynnöskasvi tuossa ulkorakennuksen seinässä on. Sekin oli hieno kukkiessaan. Olen kitkenyt rikkaruohoja ja aion tehdä niin jatkossakin.
Täällä on hiljaista. Nytkin, kun kirjoitan, kello tikittää, kissa tepsuttelee olohuoneessa, sade humisee kattoon – kaikki muu on hiljaa. Vaikka ulkona tuulee ja pikkusisko on kotona. Jokainen päivä on kuin uusi juhla, löytyy uusia ilonaiheita ja jos surettaa, on surujuhla. Kun oikein harmittaa, voin silti tuntea sellaisen tyytyväisen tunteen keskellä minun kaikkeani. Se kehrää, sanoo, että ei tarvitse harmittaa, kun uudet innostuksen aiheet jo liukuvat kuin pilvet elämääni. Vanhat harmit unohtuvat nopeasti, vaikka oikeutettua vihaa tuntee toisinaan, kun joku talloo pahoin tarkoituksin varpaille. Toisaalta olen oppinut myös muutoin kuin maalle muuttamisen kautta sen, että aika kuluu niin vauhdikkaasti, tunteet ovat soljuva virta, joten sen kannattaa antaa virrata.
Kesäni on alkanut mukavasti. Tulipahan ainakin muutettua Padolle ja grillattua, ja olen kirjoittanut kirjaa, romaania. Ehkä siitä joskus tulee kirja. Luovuus on kinkkinen juttu, eikä keskellä peltoja ja kukkia asuminen oikeasti ruoki sitä, vaikka antaakin hyvän ympäristön toteuttaa itseään, sillä ei ole muka mitään tekemistä. Meinaan, ajatukseni juoksevat täällä nopeammin, kun on hiljaista ja hyvä olla, hengittää. Aina ei ole. Sitä paitsi aamulla tallihommien tekeminen kaatosateessa herättää kyllä mukavasti ja käynnistää päivän niin, että heti sisälle päästyäni pesen hampaani, syön aamupalaa ja vauhdissa heitän pyykitkin koneeseen. Sen sijaan oikea taide on kynään tai pensseliin tarttumista, joka tulee luovuuden, ideoimisen ja mielikuvituksen jälkeen. Se on raskas prosessi ilman flow-tilaa tai näkökulman ja tekniikan päättämistä. Joskus se tapahtuu itsestään, mutta välillä se vaatii työtä ja itsekuria.
Pointtini oli, että viihdyn oikein hyvin uudessa kodissani hevosten, kukkien ja peltojen keskellä, joskus kaatosateessa ja välillä huoneeni nurkassa kirjoittaen, ja toivon, että teidän kaikkien kesä on jollakin tapaa täynnä toivoa, rauhaa ja iloa! Uskokaa pois, aurinko paistaa vielä.