Miellyttävä tunne on sellainen, joka hivuttautuu kuin lämmin kaakao vatsasta jalkoihin ja poskipäihin. Joskus sitä voi kuvailla kuplintana vatsassa tai tarpeena vetää ilmaa keuhkoihin kuin ennen sukellusta. Välillä elämään mahtuu niin paljon surua, että mukava lämpö kerääntyy sydämeen ja yrittää siellä pitää liekkiä yllä. Oli asia miten tahansa, on niin monta asiaa, joista voin ainakin itse olla kiitollinen tänään, juuri tässä hetkessä! Elämä on opettanut, että jokaiselle päivälle riittävät sen omat murheet, ja saa olla kiitollinen niistä asioista, joita omistaa tai on kokenut just nyt. Meillä ei ole muuta.
Tiedättekö, aidatulla pellollamme juoksenteli tänään jänis. Hevosemme huomasi sen, ja se jähmettyi paikalleen ja painautui maata vasten korvia myöten. Pöhkö hevosemme lähti kävelemään sitä kohti, vähän mutkitellen ja verkkaisesti, ja pian jänis ponkaisi kevyeeseen juoksuun kohti aitaa, sen ali. Katselimme sitä pikkusiskoni kanssa, sillä olimme tarkistamassa mansikoita. Kiertelimme pihalla, kerroin rakastavani yhtä kukkaa pihallamme ja ajattelin, etten vieläkään tiedä, mitä lajia se on. Äiti kutsui hevosia iltapalalle, ja Faxi-heppa juoksi häntä vastaan.
Olin totaalisen väsynyt. Se on varmaan tuttu tunne kaikille. Minua särki koko iltapäivän kaikkialle, mutta kaiken sen säryn keskellä olin iloinen siitä, miten hieno tunne oli ajaa kesätöistä ensimmäistä kertaa ihan oikeaan kotiin, ja miten jännittävältä ison puun kaataminen näytti! Se piti kauhean kovan äänen! Illalla särki entistä enemmän, niin että kädet eivät enää tuntuneet minun käsiltäni, ja sain lämpöpeiton lainaksi pikkusiskoltani. Se lämmittää hartioitani nyt kirjoittaessanikin. Onneksi tänään ei tarvitse tehdä enää muuta kuin mennä nukkumaan. Se riittää, kun hengitän.
Päivällä keksin miljoona eri tapaa ilmaista kipua. Meidän kielemme on taipuisa ja kuvaileva, ja samalla, kun tunsin olevani musta aukko, joka oli imemässä koko universumin sisäänsä, juttelin niin kuin 16-vuotias tyttö keskustelee yhdessä vanhempiensa ja poikaystävänsä kanssa. Illalla isä paistoi makkaraa uunissa, sellaista, jossa oli juustoa ja sipulia välissä.
Kysyin elämäni asiantuntijoilta, vanhemmiltani ja itseltäni, mistä voisin kirjoittaa. Voisin kuulemma kertoa pihamme ketunpoikasista, rohkeista sisiliskoista riihen luona, västäräkistä, joka ottaa juoksuspurtteja automme katolla; jäniksistä heinää mutustelemassa ikkunani takana iltaisin; metsästä, josta hirvet tuijottivat iltakymmenen aikaan minua ja Faxia, kun ratsastimme ohi. Voisin keksiä tekosyitä, miksen ole kirjoittanut kirjaani eteenpäin, ja pohtia mainoslehdet kädessä, mihin haluaisin käyttää kolme euroa rahaa. Voisin haaveilla ja elää haaveitani, mutta tyydyn vain toteamaan: C’est la vie. Se on – vain ja ainoastaan – elämää.