Lapsena halusin kovasti hevostenhoitajaksi. Ihmettelin, kun minulle puhuttiin, ettei se kannata. Miten niin ei muka kannata? Hevosia on olemassa mielin määrin, ja ne tarvitsevat hoitajia.
Tykkäsin kovasti opettaa pari vuotta nuorempaa pikkusiskoani. Oli hauska leikkiä koti-koulu-leikkiä, kun olin itse jo ekaluokalla. En välttämättä ollut aina niin ymmärtäväinen opettaja, mutta kovasti yritin kertoa, miten lasketaan kaksi plus yksi. Ihailin opettajan roolia luokan edessä. Opettaja oli minulle iso auktoriteetti, ja vähän jopa jännitin häntä.
Seiskaluokalla haaveammattini oli kirjailija. Sanottiin, että kirjailijana on liki mahdotonta elättää itsensä. Minähän pidän kirjoittamisesta. Miksei minusta voisi tulla kirjailijaa? Se haave unohtui pian, sillä ihmettelin, miten kukaan jaksaa kirjoittaa kaksisataa sivua yhdestä asiasta. Siinä menee monta vuotta! Tähtitieteilijä oli toinen unelmani. Meteorologikin olisi ollut ihan jees.
Sen sijaan aloin haaveilla opettajan ammatista. Äidinkielenopettajan työ kiinnosti kovasti, sillä siinä yhdistyivät pilkkusäännöt ja opettaminen. Kun yläasteella kävimme läpi kirjallisuutta ja Kalevalaa, olin jo vaipua epätoivoon, sillä ne eivät kiinnostaneet minua lainkaan. Täytyykö äidinkielenopettajan lukea jokainen romaani? Ei minusta ole siihen, ajattelin. Minusta tulee sitten toimittaja. Toimittajana saan kirjoittaa ja avartaa omia näkemyksiäni.
Sitten halusin luokanopettajaksi. Kasiluokan työelämään tutustumisen olin ala-asteella auttamassa ja opettelemassa ala-astelaisten kanssa toimimista, vaikka yleinen käsitys oli, että koska olemme pari vuotta sitten vasta päässeet sieltä, ei mukaan tartu uusia juttuja. Tarttuipa silti. Ajattelin, että luokanopettajan ammatti on ihan kiva, kun vain jaksaa lapsia. Heillä on kaikenlaisia hauskoja ideoita ja ajatuksia, vaikka aina ei sujukaan.
Luokanopettajan työ alkoi kammottaa. Siihen vaaditaan kuulemma kutsumusta. Ai. No, vaihdoin unelmaani taas kerran. Yritin totutella ajatukseen, että joku päivä lukisin Kalevalan kannesta kanteen ja osaisin sen hahmot ja tapahtumat ulkoa. Mutta sitten kuulin, että yläastelaisia opettaessa vasta hermoja vaaditaan! Kiinnostuin psykologin työstä. Se vaatisi pitkät opiskelut yliopistossa, ja kaiken lisäksi kouluun on tosi vaikea päästä.
Yläasteen matikanopettaja suositteli lämpimästi hammaslääkärin ammattia. Hei joo, minusta tulee lääkäri! Vaan eipä tule enää, sillä niin laajoista opinnoista pitkän fysiikan, biologian ja matikan parissa en olisi hengissä selvinnyt. Mukavuus ennen kaikkea. Sitä paitsi halusin Karkun evankelisen opiston lukioon. Pienenä lukiona täällä ei ole niin paljon mahdollisuuksia, vaikka plussapuolia onkin sitten sen edestä ja muita kursseja on mahdollista suorittaa nettilukion kautta.
Nykyään haluan psykologiksi, mutta minua on alkanut kiinnostaa myös puheviestinnän opiskelu yliopistossa. En vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona. Ei kannata kysyä vielä vuoteen. Mutta kyllä, todellakin minua kauhistuttaa!