Niin vaan kävi, että tammikuulle tuli tipuja kumminkin. Haudonnan kesken jättänyt kana ei aloittanut uudestaan, mutta yksi hänen jälkeläisistään hautoi pakkaspäivän tipuja 9 kappaletta. Koska kana on ensikertalainen, ja säät ovat olleet näin viileät, otin osan tipuista omaan hoitooni terraarioon. Jos kaikki heistä ei kuitenkaan mahtuisi emon alle suojaan nyt tai hiukan kasvettuaan. Kaikki tiput voivat hyvin, eikä mitään ensimmäisten päivien nuupahtamisia tai kehitysongelmia ole ilmennyt. On kyllä taas liikuttavaa katsella emon touhotusta tipujen kanssa, ja kuulla heidän keskinäistä juttelua.
Kuoriutuneet ovat mustia, keltaisia ja eri sävyn harmaita. Untuvikoista ei pysty sanomaan, minkä värinen lintu on aikuisena. Harmaa tipu saattaa olla aikuisena kokoharmaa tai ruskean harmaa kana, tai vaikka melko kellertävä kukko, jolla on harmaan pyrstösulat. Keltainen tipu voi olla vaikka valkoinen, kirjavan valkea, tai ruskea kana, tai kirjavan värinen kukko. Siipiin alkaa kasvaa jo ensimmäisen viikon aikana sulkia, mutta lopullisen värin näkee vasta paljon myöhemmin. Jännittää. Kiinnostava on seurata myös merkkejä siitä, tuleeko heistä kanoja vai kukkoja. Muutaman kanan mielellään jätän kasvamaan, jos niitä vaan tulee.
Pikkutipujen hoito on melko helppoa, kunhan on vedoton paikka, jossa lämpö pysyy tasaisen korkeana jatkuvasti. Tiput, jotka hoidan itse ovat terraariossa lämpölampun alla, pohjalla on vielä lämpömatto. Lämpöä vähennetään hiljalleen. Ensimmäisinä päivinä tiput syövät mielellään keitettyä keltuaista, siihen sekoitan hiljalleen kaurahiutaleita ja tipurehua. Kalkkia ja hiekkaa pienet tarvitsevat alusta asti, ja tietysti puhdasta vettä jatkuvasti tarjolle.
Kyllä onni on omat tiput, ei siitä pääse mihinkään. Niistä on iloa ja hyötyä niin paljon.
Piip-piip!
Hilla