Samassa tahdissa kuin kohmeiset sormeni ovat lämmenneet talven jäljiltä, olen huomannut, että mielessäni on auennut aivan uusia ajatussilmuja. Syitä ovat ehkä Dostojevskin kiintoisa Rikos ja rangaistus -romaani, joka sytyttää nuoruuden palon vielä suurempaan roihuun, ja äidinkielen oppitunnit sekä fiilis siitä, kun kotona pääsee jälleen huristelemaan skootterilla keväisiä hiekkateitä pitkin. Mikä tunne!
Lukion pakolliset kurssit ovat pian takana, eikä kesälomaankaan ole enää niin hirvittävästi aikaa. Abivuosi, omat häät ensi vuonna ja kotoa muuttaminen häämöttävät, eivät ehkä vielä kovin selkeinä, mutta kuitenkin ihan olemassaolevina, edessä päin. Millaistakohan on, kun ne sitten lopulta ovat takana? En uskalla ajatellakaan. Hetki, tunti tai sekunti kerrallaan. Silti muistutan vähän väliä itseäni, että lokakuussa minusta tulee täysi-ikäinen yhteiskunnan jäsen. Millainen tehtävä se onkaan… Vastuunkantoa siis edessä, toisin sanoen.
Suoritan tällä hetkellä kehityspsykologian kurssia. Siksi olen miettinyt myös paljon lapsuutta, ja se on mielestäni hyvin mielenkiintoinen aihe. Omaa lapsuuttani kuvaisin seikkailuna, ikään kuin mielikuvitusmatkana. Minulla on aina ollut vilkas mielikuvitus, ja olen kertonut höpö-höpö-juttuja milloin missäkin tilanteessa. Lapsuuden leikit muistan parhaiten. Kuinka entisen Kappelimäen koulun pihalle rakentuivat kilparatsastustallit ja ratsastuskentät, kun harjoittelimme polkupyörällä ajamista pikkusiskoni kanssa, ja miten saatoimme viettää muutaman tunnin kesäpäivästä ulkona leikkimässä heppaa ilman puhelimia ja häiriötekijöitä. Oli vain me ja mielikuvitus. Oma maailma.
Yhä vielä elän mielikuvien kautta. Tunteet näyttäytyvät minulle useimmiten tilannekuvina, tunteikkaiden tapahtumien tiivistelmänä. Luovuus pääsee valloilleen, kun on tarpeeksi tylsää. Lapset arvioivat uutta taloa siten, että miettivät, miten pitkä suora sinne muodostuu, jotta voidaan kirmata keppihevosella sen päästä päähän tai kuinka pitkä se matka on rosvon saavuttamiseksi. Aikuisena ei tule aina ajatelleeksi tällaisia seikkoja. Lumivuoret ovat edelleen houkuttelevia, tai mikä tahansa kiipeämiseen kannustava. Mutta sotkea nyt kätensä, kiivetä jyrkkää rinnettä ylös ja koskea likaista maata tai kylmettävää jäätä! Lapsena ei osannut ajatellakaan, mitä kaikkea niittyheinikossa vilisi. Hienointa oli se mielikuva ja viehätys. Oli kaikkea uutta.
Enää ei voi lasketella peppumäkeä, harmillista, vaikka olen kyllä tyytyväinen. Vaatteet säilyvät puhtaina, ja aikuismainen mielikuva itsestäni säilyy eheämpänä. Elämä sen sijaan on kaikilla yhtä peppumäkeä, milloin jalat edellä ja pää vasten tuulta. Vauhtia on joskus vaikea säädellä, takamuksella laskettelu kun on aika hallitsematonta, mutta onneksi ainakin joillakin meistä on niitä lapsuusmuistoja, jotka läikähtävät lämpimästi vatsan pohjassa tai pikaisesti loistavat silmissä. Ja hei, lapsenakin sanottiin: ”Tuu, mennään yhessä!” Mennäänkö?