Nuoren elämä perustuu osa-aikajuttuihin: pätkätyöt ja opiskelu ovat osa-aikaisia kuten fiiliksetkin (kirj. huom. erityisesti ne). Kaikki menee lopulta ohi, mahdollisesti jotain jää. Mitä? Nuoren elämää voi kutsua myös jonkinlaiseksi välitilaksi, taukopaikaksi; stop-merkillä varustetuksi risteykseksi, koska meidän on pysähdyttävä. Usein.
Leijumme kahden asian yläpuolella, joskus alapuolella, ei suunnalla niin väliä, mutta jossain siellä ilmaraossa olemme ja ihastelemme, joskus inhoamme jotakin. Itse asiaan pääsemme kajoamaan omin käsin vasta sitten, kun täytämme mitan. Kun olemme aikuisia. Nyt seuraa paljastus. Pidän siitä erityisen kovasti, jos minua kutsutaan lähes aikuiseksi, vaikka onhan se irrationaalista – siis hyvin epäedullista järjen kannalta. Se voi kuitenkin parhaimmassa tapauksessa toimia itseään toteuttavana ennusteena. Itse kävin aikuisena hierojalla ja usein suunnitelmia tehdessäni olen jonkin sortin aikuinen, vaikkakin hyvin lapsenmielinen ja elämää kokematon. Aikuinen mikä aikuinen.
Se on elämää, c’est la vie, huudamme kadulla yhdessä porukassa, kun jokin hämmentää, ilostuttaa tai satuttaa. Haistattelemme tai kiljumme ihan fiiliksen mukaan, ei siihen ole sen syvällisempää syytä. Hetket valuvat ohitse, koska se on vain elämää, elettävää elämää. Mihin muuhun kuin elämiseen ja sen jatkuvuuteen kiinnittäisimme huomiomme? Meitä odottavat monet mahdollisuudet. Vain elämää, vain elämää… kaikuu korvissani. Parahdan vastaukseksi: ”Mutta se on minun elämäni!”
Elämässä voi valita toisin ja monta kertaa. Ihmisen valinnat ja päätökset heijastavat sitä tilaa, jossa sielu elää. Siis persoonallisuuttamme. Onhan ihmisen mieli melko avara ja moniulotteinen paikka, josta löytyy vaikka mitä kivaa.
Minulle moni valinnan hetki on nyt ja tässä. En näe nenänpäätäni pidemmälle, varpaisiinikin katson harvoin, koska suuntaan katseeni siihen, mitä minulla voisi olla edessä ja mitä voisin olla. Nuoruus on tietynlaista rajattomuutta – heh, tiettyyn rajaan asti. Omien heikkouksien tunnistaminen on se juttu, joka auttaa välttämään pahimmat omakohtaiset virheet, mutta ongelmaksi muodostuu se, ettei elämää voi ennustaa. Tätä, joka on vain, kaikessa yksinkertaisuudessaan, elämää, ei voi ennustaa. Kaikkea mitataan ja arvotetaan, muttei ole olemassa varmuutta opiskelupaikasta, puolisosta, omasta kodista tai työstä.
Meillä on vain elämä, emmekä siitäkään tiedä juuri mitään. Elämä on paradoksaalista, ja tarkoitan sitä, että sen olemuksessa ja toimintatavassa on aika iso ja järjenvastainen ristiriita. Silti se tapahtuu. Jo se on hämmentävää, että aikuiseksi kasvaminenkin on sitä, että hyväksyy itsessään keskenään riidoissa olevia piirteitä.
En tiedä elämästä kovin paljon, ja se näkyy: päätöksissäni, valinnoissani, uskomuksissani, tekemisessäni ja ilmaisussani. Nuoruudessa on kuitenkin jotain, jota eivät aikuiset voi saavuttaa. Aikuisuus saavutetaan vastuun ja elämänkokemuksen kautta. Aikuiset ja nuoret ovat kumpikin ihmisiä, tuntevia olentoja.