Olen lähiaikoina miettinyt tulevaisuuden varalle suunnitelmia, jotakin, mitä kohti katsoa elämän myllerryksen ja päätelmien epävarmuuden keskellä. Johdonmukaista ajatuksenjuoksua on jatkunut pitkään, ja useimpina öinä lepo on jäänyt riittämättömäksi yhden nuoren ihmisen kysymysten äärellä istuessani, lämmitellessäni mielen ahjon hehkussa. Siitä on riittänyt voimaa tiedon etsimiseen, suunnitteluun, harhailuun eri vaihtoehtojen luona ja sitten taas muistamiseen, mitkä asiat ovat tärkeimpiä taustavaikuttajiani tehdessäni suuria päätöksiä.
Tulevaisuuden lisäksi on menneisyys. Siitä ajatellaan, että se olisi parempi unohtaa. Mielestäni emme kuitenkaan ole sen ikeessä, vaan kartturoimme elämässä omin nokkinemme, jos tiedämme, mistä tulemme ja keitä olemme. Siihen tarvitsemme oman elämäkertakertomuksemme. Elämä koetaan tunteina, ja tunne on se voima, jonka koemme virtana syntymästä kuolemaan. Järki on puntari. Se kertoo, uskaltaako tästä kulkea… onko tästä järkevä mennä ja millaisia päätöksiä minun olisi hyvä tehdä. Kuitenkin nämä järjellä tehdyt päätökset aiheuttavat suuria tunteita. Jos emme käyttäisi tunnetta päätöksenteossa, jäisimme ikuisiksi ajoiksi erittelemään asioiden syitä ja seurauksia. Ilman tunnetta ei olisi inhimillistä elämää, mitään tavoitteellista ei tapahtuisi.
Olen viettänyt koko ikäni Laitilassa. Täällä on paljon muistoja, kerhoiästä tähän päivään asti. Olen pyöräillyt Palmusen alueella isän kanssa, ja pesiskentällä opin aikoinani ajamaan ilman apupyöriä. Kappelimäen koulu oli vielä se vanha rakennus. Pituusjonossa olin ala-asteella kolmantena, kun kävelimme Myllymäen puolelle syömään. Rukoushuoneen mäellä laskettiin monet kerrat pulkalla, kavereiden kanssa mutta kokien välillä myös ulkopuolisuutta ja pelkoa muiden huimapäisyyden vuoksi. Varppeen kouluun siirryttiin kaatosateessa. Useimpina juhlapäivinä satoi – vettä tai räntää.
Laitilassa rakastuin ja menin saman ihmisen kanssa kihloihin vuosia myöhemmin, mikä kuulostaa modernin ihmisen korvaan aika tylsältä. Melkein kuin menisi naimisiin naapurin pojan kanssa, ei kuitenkaan aivan. Välimatkaa oli kymmenen kilometriä. Emmekä aio jäädä pitämään perheen sukutilaa pystyssä ja synnyttämään jälkipolvea, koska no, suurta maataloa ei ole ja tulevaisuus odottaa. Oma tarina on kirjoitettavana, kynään on tartuttava.
Laitila tunnetaan virvoitusjuomistaan ja kananmunistaan. Nykyinen historianopettajani on myös saanut minut arvostamaan Laitilan ja sen lähialueiden muinaisuutta erityisellä tavalla. Linnavuorista ja muinaishaudoista on muodostunut kulttuuri-identiteettini kivi kiveltä, ja ne makaavat nyt paikallaan sammaleen peitossa kerran järjestelmällisesti nosteltuina ja tutkittuina.
En ole aivan sataprosenttisen laitilalainen, vaikka olenkin täällä syntynyt. Silti voin kuvitella olevani jonkinlainen muinaisihmisestä muovautunut yksilö, jolla on tänäänkin paljon sanottavaa.