En pidä kauhuelokuvista tai -kirjoista, koska mielestäni elämä on tarpeeksi pelottavaa. Sitä värittävät monenlaiset onnen, toivon ja ilon tunteet kaikkein kauneimmin. Lomassa kauheaa on stressi. On ihan oikein kysyä, enkö tekisi jotain helpottaakseni oloani. Olen ollut neljä viikkoa lomalla, ja oloni on helpottunut; monen suomalaisen luonne vain ajaa ihmisen loman alkamista seuraavaan järkytystilaan.
Olen unohtanut päivämäärän ja viikonpäivät, elänyt tässä hetkessä. Se ei ole kovin järkyttävää, vaan pikemminkin loman hyötypuoli. Puhun huomisesta ja seuraavasta päivästä, joskus ensi viikostakin, mutta suurimmaksi osaksi tekemiseni tapahtuu preesensissä: ”Lähdetäänkö nyt uimaan?” ”Siivoaisinko heti huoneeni?”
Mikä on silti niin kamalaa, että tämänhetkiset sanani pulppuavat loman kauheudesta?
Kauhuelokuvien henkilöt usein syöksyvät inhottavaan kohtaloonsa tietyllä ajattelemattomalla hetkellä, vaikka arkinen ajattelu käskisi lopettaa moisen kirjaimellisesti tappavan kiireen. Minä, elämäni päähenkilö, en ole syöksymässä kohtalooni vaan liialliseen stressiin ja paniikkiin, koska pitäisi tehdä ja aikaansaada. Joskus otan vauhtia ja yritän vielä enemmän tosissani, mutta rajani eivät todella jousta siihen, mitenkään. Ne eivät salli sitä. Ollessani katkera kyvyttömyydestäni, kehoni sisälle syntyy musta aukko valtavana räjähdyksenä. Se vain, ettei avaruudessa kulje ääntä. Sisältäni ei kuulu räjähdystä. En tiedä, onko siellä aukkoa vai ei. Sen voi vain tuntea, kuinka kaikki ihanat asiat imeytyvät siihen ja tulee turhautunut olo.
Elämää ei silti voi verrata elokuvaan, sillä monta yhteistä tekijää puuttuu. Elokuvassa ei ole sattumia, ja katsojille näytetään vain valitut kohtaukset, jotka liittyvät sen juoneen, aiheeseen tai teemaan. Elokuvassa miellytetään tai pidetään otteessaan katsojaa, muttei koskaan tylsistytetä. Elämä on arvaamattomampaa. Ja todellisessa maailmassa asiat vain hoidetaan eri tavalla. Tiedättehän? Se ei toimisi, jos alkaisin laulaa tunteistani ikävän riidan jälkeen keskellä katua. Ihmiset eivät reagoisi halutulla tavalla. He kummastelisivat.
Elämäni videolla näyttäisi… no, kuvitelkaahan, mitä kaikkea sitä on tullut tehtyä! Tylsistynyt hymy kasvoilla oppitunnilla, pesemätön tukka rankan kuumetaudin aikaan, vakava tuijotus hiekkatiehen kävelylenkillä. En haluaisi katsella sellaista. Se on minulle arkipäiväistä. Ehkä loman kauheus piileekin siinä, että se on jotain vierasta, erossa arjesta! Se on elokuva. Kauhuleffa. Sanotaanhan, että tuntematon pelottaa ihmistä.
Mieltä joskus kaivaa melko valtavakin elämän pelko. Jos kuljetan väitteeni ”elämä on pelottavaa” vielä pidemmälle, keskelle peltoa, ymmärrämme, että elämä itsessään ei kaikesta huolimatta ole pelkkä trauma tai pelkotila. Kaiken keskellä ollessaan ei vain ole pelon lisäksi muuta, mikä rakentaisi tasapainoisen kuvan jostakin – tässä tapauksessa elämästä.
Kesäloma on lajissaan kuitenkin ainutlaatuinen ja luokiteltavissa psykologisen kauhun genreen. Tsemppiä kaikille!