Kesä on kulunut nopeammin kuin ajattelinkaan. Jos tiivistäisin yhteen virkkeeseen kesäni tähän saakka, se kuuluisi varmaan näin:
Kesä sai minut puhua pulputtamaan omista toiveistani ja haluistani, koska tajusin, miten paljon aikaa on olemassa, enkä pysty elämään sitä kaikkea ilman omaa vakuutustani siitä, että olen mukana tässä hommassa ja otan huomioon myös muut ihmiset.
Elämä kysyi vastuuta. Esimerkiksi työnteko, parisuhde ja asuminen vaativat sitoutumista. En voi automaattisesti olla tänään tässä ja huomenna jossakin muualla, vaan tarvitaan jokin vakuutus siitä, että todella toimin nyt näin ja seison sanojeni takana. Aikuisten oikeesti. Lällän lierua, jos olen H-hetkellä toisaalla omasta tahdostani, vaikka olen juuri ottanut vastuuta lähelleni.
Lomailu on minulle hankalaa ja tulee huono omatunto, kun ei tee mitään järkevää. Olen kasvattanut kukkia siemenistä, harjoitellut pianonsoittoa, lukenut kirjoja ja ratsastanut. Ehkä kaikkein viisainta lomassani oli viikon reissu tädilleni, mökille ja vielä hyvän ystäväni luokse Tampereelle. Monet yksinäiset tunnit junassa ja bussissa virvoittivat sielun, lopulta mökkielämä kuori lapsuusmuistot esiin. Tampereella sain maistaa kaupunkilaisuutta, ja parasta oli nähdä ystäviä ja sukulaisia. Pääni oli tuntien matkustuksen ja eri nukkumapaikkojen jälkeen niin sekaisin, että laiska lomailu alkoi kuulostaa hyvältä vaihtoehdolta. Rakastan silti seikkailuja. 🙂
Minusta on ollut hieno oppia uusia asioita kesällä, koska on aikaa ajattelemiseen. Seuraavaksi perehdyn neuropsykologiaan, hermostoon ja aivoihin. Lomalla on kuitenkin alkanut miettiä, voisiko asioita katsoa joskus toisesta näkökulmasta. Esimerkiksi, onko psykologia minun koko elämäni vai kehittäisinkö vaihteeksi sitä luovuutta, jota minussa on?
Kirjoitan kirjaa. Sen päähenkilö on 20-vuotias Kirsten, joka on lopettanut lukion kesken ja kirjoittaa lehtijuttuja. Niistä syntyy hänen elämäänsä jatkumo. Tarinasta tuli vahingossa epätäydellinen rakkauskertomus. Kirsten on ihminen, joka pelkää rakastaa ja lopulta murtuu, vaikka kerronta taitaa painottua enemmän hänen intohimoonsa, ihmisiin ja luontoon. Hän on analyyttinen ja sosiaalinen, ja hänen kumppaninsa on 25-vuotias hyvin pienen mutta suositun kahvilan ylläpitäjä Tommi. Jostain syystä tungen perinpohjaista ihmiskuvausta kirjaanikin, muttei se ole yllätys.
Hassua on, miten monet mielikuvat tulevat Laitilasta, kun kirjoitan. Haluan kirjoittaa paikoista, jotka Laitilassa ovat minulle tärkeitä… joista minulla on muistoja. Esimerkiksi tykkään Hautvuoren linnavuoresta ja Toman suon laavusta, myös kotini läheisistä hiekkateistä, pelloista ja metsäojista. Totta kai nämä maisemat, joissa olen elänyt, herättävät tunteita. Kun joskus julkaisen kirjan, voi ajatella, että olen muistellut vuosiani Laitilassa kirjoittaessani, miten joku meinasi jäädä saappaista peltoon kiinni ja kuinka usein se joku ajoi lehmien ohi matkalla sivistykseen.
Pitäisikö todella toteuttaa unelmia ja tietää, mitä tahtoo?