Elämä nuotiosta, unelmat taivaasta

0

jasmiinan kuvaJokaisella on kahdenlaisia haaveita: naurettavia ja mahdottomia tai tavoitteellisia ja harkittuja. Mahdottomuus mahtuu mieleen, se on ensin mainittujen hyvä puoli. Sen sijaan oikeat tavoitteet on tehty todellisuuteen, valettu betonista porsaiksi.

Minun haavekuviani: haluaisin herätä ennen ystävääni maaseudun rauhaan, sillä menisin keräämään jättiläismäisen kukkakimpun hänelle niityltä, jossa minua jännittäisi kulkea aamusumussa jalkojen kulkiessa heinikon tosi pimeitä ja märkiä varjoja pitkin; käsien etsiessä valokohtia, joista taittaa kauneimmat kukat kimppuun. Nukahtaisin söpösti se kädessäni puutarhakeinulle aamuauringon läikyttäessä lämmintä maitoa sen luutuneeseen pintaan, koska olisin haaveillut niin paljon siitä hetkestä, ettei mieleni muuta tekisi kuin laittaa silmät kiinni ja henkäistä ulos minua ja sisään maailmaa.

Haluaisin nukahtaa keskelle lempeitä ihmisiä, niin kilttejä ja kauniita ihmisiä kuin maanpinnasta on ikinä versonut. En tuntisi samaa ahdistavaa ikävää kuin muulloin. Tuntisin Ikävää, valtavaa mutta jotain niin suurta, etten voisi tuntea itseäni pieneksi ja hauraaksi sen huipulla – ei, koska olisin pieni ihme vuorella.

Kun syntyy jotain niin pientä kuin ihminen, ei riitä sanoja kuvailemaan voimakkuutta, joka esiintyy hänessä maailmasta riippumatta. Elämän voima on kuin rantahiekan hiillos, johon merituulet puhaltavat liekkiä ja jonka tyveen aallot rantautuvat. Siinä pysyvät onnellisina hiillos ja suolainen kosteus hiekassa. Se on täydellinen kuva kytevästä nuotiosta rannalla. Kaikkea saa olla olemassa.

Haluaisin pyytää vanhan ystäväni kaikkien omien vuosieni jälkeen kahville todetakseni, miten jälleen kävi näin, että olimme liian pitkään hiljaa. Asuisin syrjemmälllä pienessä talossa. Hoitaisimme eläimet ja istuisimme iltapalalle kuistille syömään kinkkupiirakkaa ja mansikkajäätelöä sekä kuuntelemaan satakieltä, joka kerran lauloi myös iltaisella ratsastustunnilla, jolla pelkäsin ja unelmoin ja ennen kaikkea olin vielä lapsi, mitä muistelen voikukkien kasvaessa tukassani ja käsi lämpimästi toisessa kädessäni. Antaisin ystäväni nukkua sängyssäni, ja hyvästelisin hänet aamulla matkalle kohti unelmapaikkaa.

Ennen kaikkea haluaisin kuitenkin juuret, jotka ammentaisivat hedelmällisestä maasta siirappia ja hunajaa. Haluaisin varsilehdet, jotka kelpaisivat juuri minulle. Haluaisin värin, josta sydämeni ei enää tarvitsisi räikeästi erottua.

Yhtä asiaa en toivo. Nämä haaveeni eivät saa koskaan liiaksi toteutua, ja aion varjella niitä, suojella runsaammin kuin minulla on sydäntä sateenkaarenvärisessä maailmassa. Todellisuus on toisenlaista tanssia siellä, missä meri loppuu ja alkaa itse taivas. Ilma on kirkas, vaan silti ymmärrämme paremmin sielun merta ja sydämen rantaa, elämän hiillosta. Taivas on korkealla. Ihminen on maanpinnalla ja versoo merestä, on jo valmiiksi kostunut kyyneliin. Hiillos lämmittää. Jalanjäljet rantahiekalla kertovat jonkun tulleen. Pystytä siihen kyltti: ”Tervetuloa :)”