Odotan sitä, että täytän 60 vuotta. Odotan yhtä kovasti myös tulevaa 18-vuotissyntymäpäivääni, joka on torstaina lokakuun 27. päivänä, vuoden loppua kohti tummenevassa ajankulussa. Elämä on spiraali; led-lampuilla valaistu, moderni musta aukko, jossa aika kulkee nopeasti mutta jonka ajanjuoksua ei noin vain panna merkille, koska kenelläkään ei ole ominaisuuksia sen täydelliseen ymmärtämiseen.
Korvamme vain tarttuisivat tuulen mukaan, lepattaisivat kuin pyykkinarulle unohtuneet vaatteet syysmyrskyssä, sirkusnorsun korvat, kun tavoittelisimme aikaspiraalin edellistä kierrosta urheilun sadan metrin juoksussa. Olympialaisten aikaan, niin kuin nyt Riossa, televisiossa luettaisiin muitakin kuin voittajien nimiä, koska muutamat meistä ihmisistä olisivat hypänneet seipäällä korkeuksiin eivätkä koskaan palanneet, ja uimaan lähteneetkin saattaisivat yrittämisestä spiraloituvan avaruuden vuoksi joutua pois radoiltaan. Koska yritämme ymmärtää aikaa. Aikahahmotuksemme ei jää pelkkiin syntymäpäiviin ja kalentereihin, vaan haluamme valaista tajunnan.
Syntymäpäiväni jälkeen sunnuntaina on uusi kuu, olen katsonut senkin. Aurinko valaisee kuun väärän puolen, joka on poispäin maapallosta, joten emme näe pimeässä niin hyvin, emmekä tunne oloamme niin turvalliseksi kuin kuunvalossa. Täysi pimeys voi olla mahdollisuus. Näkemättömyydessä piilee näkemisen ja näkymisen toivo, jota ei tule ajatelleeksi täysikuun lumoavassa ja hieman arveluttavassa valossa. Mutta mitä voi tehdä vasta täytettyään 18 vuotta ja kuun ollessa varjossa?
Toivon näkemistä. Sanotaan, että esimerkiksi vasta piirtäessään toisen kasvoja ja keskittyessä niiden yksityiskohtiin ymmärtää todella näkevänsä toisen ihmisen ja parhaissa yksityiskohdissa piilevän kauneuden. Tarkastelen 18-vuotiasta minääni peilistä yksityiskohtineen ja haluan silloin nähdä ilman kuunvaloa, ilman teennäistä loistetta. Koska olemassaolo ei riipu kuun vaiheista, epäonnistumisten määrästä tai ilkeistä sanoista. Olemassaolo on aistimista, ja siinä hetkessä minä aistin näkemällä sen, että olen todellakin maapallolla.
Pohdin, mitä on pilkullisen aikatauluttamisen ja täysinäisen ajelehtimisen välissä. Mitä on ajassa ja sen käyttötavassa? Mikä on ajankäyttötavalleni ominaista? En (enää) tee viisivuotissuunnitelmia ikään kuin elämäni muuttamiseksi ja tasapainottamiseksi, mutta ajattelen pidemmälle kuin vielä hetkessä elävä lapsi. Elämmekö siis kiihtyvässä aikaspiraalissa, josta tahdomme mielen voimin pois? En usko. Odotan täyttäväni 60 vuotta vain, koska haluan tietää, tasoittuuko elämä silloin jotenkin sileämmäksi vai jatkanko kolmivaihteisella pyörällä tätä maastoajoa, joka on joskus hauskaa, välillä raskasta.