Yksi asia ylitse muiden

0

jasmiinan blogikuvaHuomasin taannoin surevani sitä, etten ollut kesän aikana päässyt käymään Oulussa. Kaupunki on minulle vieras, eikä se merkitse minulle juuri muuta kuin seikkailua, mutta olin surullinen sen takia, mitä oli jäänyt kokematta. En voisi kertoa kenellekään, paitsi jos valehtelisin: ”Minäpä otin ja lähdin Ouluun kihlattuni kanssa!” Se olisi ollut kesäni ja sydämeni ykksöasia.

Ihmiset, jotka kuuntelivat innokasta hehkutustani Oulusta ja siitä, mitä se toisi minun elämääni, eivät välttämättä aivan ymmärtäneet, miksi halusin lähteä jonnekin tavalliseen paikkaan, yhtäkkiä ja yllättäen. Halusin vain syödä ja yöpyä jossain, tulla sitten takaisin kotiin. Niinpä, halusin palata kotiin. Olin kadottanut itseni maailman ääriin, ja sieltä olisin lähtenyt itseäni hakemaan.

Myöhemmin tajusin olleeni hieman typerä. Oulussa en päässyt käymään, mutta olinko katsonut ympärilleni kertaakaan loman aikana? Olinko keinunut hämähäkkikeinussa Sysmässä odotellessani tätiäni töistä ja nauttinut loman ensimmäisestä ei-niin-ahdistavasta, rauhallisesta hetkestä yksikseni? Olinko käynyt Uudessakaupungissa pitsalla ja kävelemässä kihlattuni kanssa, vai oliko se ollut joku muu, joku vähemmän tärkeä ja merkityksellinen ihminen?

Ilmeisesti, sillä eräänä aamuna minusta tuntui, että joku toinen oli käyttänyt kenkiäni mukaviin tarkoituksiin. Se joku toinen oli aivan minun kokoiseni ja näköiseni, mutta sen nimi oli enemmän tuntematon ja olin sitä mieltä, että se teki paljon hauskempia asioita lomallaan, vaikka olikin nähtävästi turha, koska en muistanut pienen tytön nimeä. Suhtauduin koko löytööni epäilevästi. Kuitenkin sinä päivänä minä ja hän kättelimme, ja siitä alkoi kokonainen, yhden ihmisen kokoinen ystävyys.

Olin palveluksen velkaa itselleni, kun pitkän odotuksen jälkeen avasin verhot mielestäni ja annoin valon tulvia silmiin, nenään ja korviin. Pyyhkäisin niitä lenkkitossujani ja sormeeni jäi Porin Reposaaren tomua. Taas muistot kiljahtelivat sydämessäni riemusta, kun tulivat nähdyksi, huomatuksi ja kosketetuksi. Minäkin karjuin pää punaisena. Taisin tuntea jotakin hämmentävää.

Unelmoin ja elän haaveita ajatellen ja maistellen. Ei se ole turhaa. Kuitenkin, ihminen on tässä ja se riittää. Seisahtuminen kertoo kaiken olemassaolosta. Tulevaisuudessa on jotain, mikä jää paljastumatta, jos ei muista olla hetken paikoillaan.

Päivä vaihtuu keskiyöllä, huomisesta tulee tänään. Vasta sitten ryhdytään sen päivän tositoimiin! Mukavaa viikkoa kaikille 🙂