Hei, ne ovat ohi! Tarkoitan matematiikan kirjoituksia. Olen askeleen lähempänä psykologin uraa, sillä kirjoitukset sujuivat hyvin, ja elämän jatkuvuus tuntuu todellisemmalta kuin koskaan ennen. Minähän pääsen vielä lukiosta pois, vaikka ikävä tulee ihania ystäviä ja opettajia sekä tätä huolettomuuttani. Lisäksi täytän alle kuukauden päästä kahdeksantoista.
Elämä muuttuu. Siirrytään vaiheesta toiseen. Siksi haluaisinkin nyt jakaa muutamia vinkkejä, miten nuoruudesta voisi selvitä hengissä ja erityisesti, mitä kannattaa ottaa huomioon jatkoa ajatellessa.
Meillä on kaikilla omat käsityksemme, mitä nuoruus on. Se voi olla seikkailu, joka koetaan yhdessä, kuljetaan jalan kotiportilta uuden oven eteen. Se saattaa muistuttaa trooppista myrskyä, joka keräilee voimiaan ja pyörii sitten pitkän aikaa maailman yllä jättäen jonkin verran tuhoa jälkeensä. Minun nuoruuteni on ollut kipua ja puhkumista keskellä erämaata rakot jaloissa ja kyynärpäät verillä, pahimpana vastuksena itseni.
Monet nuoret voivat huomata kipeän kasvamisensa, kun lukevat päiväkirjoistaan tämän tai kertovat nuoremmille: “Kuljin silloin tosi syvissä vesissä. Aioin kuitenkin selviytyä. Mietin kuolemaa, mutta minä halusin jatkaa elämää, vaikka olin jo luovuttanut!” On hyvä, että kaiken sen keskellä pääsee itse vaikuttamaan tulevaisuuteensa ja toteuttamaan suunnitelmaansa elämän jatkamisesta. Jos pääsee. Jos ihmiset ympärillä ovat turvaverkko.
Lukio on hyvä paikka, jos opiskeleminen kiinnostaa. Siellä painottuu kaikenlainen lukeminen, ja esimerkiksi äidinkielessä eri tyylisten tekstien analysoiminen on sääntö, ei poikkeus. Esseitä kirjoitetaan paljon, muttei tarvitse olla ihmeellinen kirjoittaja. Oikeinkirjoitusta parannetaan, ja sillä on merkitystä työelämässä.
Olen kuullut aikuisten painottavan sitä, että lukio on erittäin raskas rupeama. Minusta viesti menee huonosti perille: tunnollisetkin opiskelijat alkavat epäillä omia kykyjään vieraan ja kauhean edessä. Lukio ei ole sama asia kuin kadotus, vaikka molemmissa varmasti välillä itketään ja kiristellään hampaita. Luulen, että kadotuksessa itku on erilaista, vielä ikävämpää kuin lukiossa. En usko, että ketään lukemista valmiiksi inhoavaa nuorta tarvitsee erityisesti säikytellä, jotta vältyttäisiin kiusalliselta “oletko nyt ihan tosissasi” -keskustelulta.
Jos sellaisia keskusteluja tulee, on hyvä alkaa punnita vaihtoehtoja. On ikävää maata peruskoulussa petaamallaan pedillä, jos se on täynnä havunneulasia ja muhkurainen kuin sammalmätäs. Huomatessaan asian ysiluokalla oppilas ei kuitenkaan ole auttamattomasti myöhässä. Tekemättä jätetyt työt vain löytää nyt edestä päin.
Ammattikoulussa on käytännönläheisempää. Tehdään asioita ja opiskellaan sitä, mikä kiinnostaa. Rakennetaan pohja koko elämän kestävälle oppimiselle, sillä ammattimaista otetta ei opita muutamassa vuodessa. Se kehittyy jokaisen uuden työtunnin ja ajatuksen myötä.
Haluan muistuttaa, että nuoruus on vaikeaa. Valinta ei ole nuoren viimeinen.