Ihmettelen maailmanmenoa
omasta kehostani käsin
silmieni takaa
Yllättävää on se
että sinullakin on sellainen
majapaikka
– sielun koti
Ihan kuin joku olisi asunut siellä vuosia
sisustanut ja remontoinut
hampaat irvessä
jotta ehtisit tähän hetkeen
juuri sinuna.
Kirjoitin tuon runon edellispäivän iltana. Elämä on juuri tällaista ihmettelyä, ja minusta se varsinkin nyt syksyn kuolinhenkäyksen aikana tuntuu tosi tärkeältä – se ihmettely ja inhimillisyys. Jokainen ihminen on aivan omassa vaiheessa, täyttänyt juuri vuosia kuten minä tai koulujen alkaessa auttanut esikoistaan muuttolaatikoiden kantamisessa ensimmäiseen omaan asuntoon. Toinen on kipuillut lapsettomuuden kanssa, ja joku yksinäinen äiti on valvonut öitänsä miettien, onko riittävän hyvä omalle lapselleen.
Omassa kasvuvaiheessa on kotoisa olla. Siinä on hyvä näin, juuri sopivat haasteet tulevaisuudelle, vaikka tällä hetkellä tuntuu, ettei niissä kehity millään. Emme ottaisi kovin mielellämme toistemme taakkoja kuin ehkä lohduttaaksemme ja tukeaksemme toisiamme, ja jos tekisimmekin niin, syy olisi vain turhautuneisuus kipuiluun ja elämän vaikeuteen. Koska elämä on hankalaa ja monimutkaista.
Haluaisin uskoa, että pystyisin jotenkin pienentämään sukupolvien välistä kuilua, helpottamaan ymmärtämistä ja jakamaan asioita, joita olen miettinyt. Se on yksi syy, miksi haaveilen kirjan kirjoittamisesta ja miksi teen taidetta sanallisessa ja kuvallisessa muodossa. Jokaisen silmien takana on joku, joka kokee asiat paljon syvemmin kuin se tyyppi, joka kuvittelemme ja uskomme olevamme. Siis se kaikki aines, josta mielikuvat itsestämme rakennamme.
Kävimme uskonnon valinnaiskurssin ryhmän kanssa vierailemassa Tampereen buddhalaiskeskuksessa, jossa meidät otti vastaan innostunut mies kerrostalon alakerrassa. Hän puhui oman sisimmän kokijan ymmärtämisestä ja onnellisuuden löytämisestä omasta itsestään, ei ulkopuolelta. Siitä buddhalaisuudessa on hänen mukaansa kysymys. Maailma on illuusio, eikä mikään muu ole yhtä merkityksellistä kuin oman onnen tunteen kokeminen suoraan eikä välillisesti maailman tapahtumien kautta.
Autossa, vierailun jälkeen, ajattelin vain psykologian käsitettä ydinminä. Olin kaivanut sen viime keväällä lumen alta ja sulattanut lämpimällä suhtautumisella itseeni, kun omalla tavallani valaistuin elämässäni.
Kasvaminen sattuu. Yllättävää on se – kuten runossakin – että täällä ei lopulta olla yksin. Katsomalla toisten silmiin näkee, että siellä joku touhottaa vimmatusti ja huseeraa kimuranttien ajatusten kimpussa, yrittää päästä paikan päälle hiukset suorassa ja siistit, sisintä ilmentävät vaatteet päällä. Se jokin haluaa ulos; tahtoo tulla nähdyksi.