Olimme tänään Studia-messuilla Helsingissä. Siellä oli tarjolla lukuisia koulutusvaihtoehtoja, ja mekin suuntasimme sinne tutkailemaan, mitä meistä tulisi todella isoina, sillä olimmehan jo koulun vanhimpia tai ainakin melkein abiturientteja kaikki. Otimme mukaan roimasti rohkeaa mieltä ja mahdollisimman isot kassit kymmenille esitteille sekä karkeille viime vuoden kokemusten perusteella.
Yksi ystävistäni haluaa poliisiksi, ja toista kiinnostaa kaikenlainen ihmisten hoitaminen sekä terveydestä huolehtiminen. Itse olen halunnut psykologiksi, joskin uuvuin haaveeseeni – ja syksy on raskasta aikaa muutenkin. Joskus valoa ei näy kuin sen kymmenen minuuttia juuri silloin, kun ei millään ehdi ulos. Sen sijaan aurinko jää timantiksi ikkunalasiin ja muistuttaa, että on olemassa, vaikka läpinäkyvä valo menee toisinaan todella hukkaan ja sitä joutuu etsimään piiloista.
Me syksymielellä varustetut nuoremmat ja vanhemmat opiskelijat lähdimme kimpassa hakemaan tulevaisuuttamme messuilta, ja toiset saivat vastauksia, kun toisilla heräsi vielä enemmän kysymyksiä. Esimerkiksi minä kysyin: “Onko jokin hullusti, kun tiedän jo suurin piirtein, mihin haen?” Kohautin olkiani, koska siellä me tungimme toistemme välistä tiskin luokse ottamaan pari karkkia, jotta voisimme jatkaa pisteeltä nopeasti eteenpäin.
Tiesinhän minä jotain suunnitelmistani ja niiden ominaislaadusta. Monista vieraista kouluista jäi lähinnä mieleen, millaisen värisiä karkkeja se tarjosi väsyneille messuseikkailijoille, joten en voinut sanoa harkinneeni kovin tarkkaan haaveitani tai vertailleeni niitä muuhun tarjontaan. Kun unelmia on kiitettävä määrä, ei enää jaksa luoda niitä enempää.
Minusta voisi tulla lastentarhanopettaja tai äikänope – tai vaikka ihan oikea toimittaja! Uskon, että media työllistää ihmisiä tulevaisuudessa yhä enemmän, ja tapa välittää informaatiota kehittyy jatkuvasti ja monipuolistuu siitäkin, mitä se jo nyt on. Itseoppiminen on tällä hetkellä muotia, mutta henkisiä valmentajia ja mentorointia kaivataan paljon; myös liikunnallisten tavoitteiden saavuttamiseksi tarvitaan toinen ihminen tukemaan ja auttamaan. Auttajilta ja pelastajilta eivät lopu työt kesken.
Minua hymyilytti katsella meitä. Paljon oli tarkkaavaisia silmiä ja väsyneitä kasvoja, molempia. Tämä vaihe on tällaista harhailua ja etsintää. Lukio on ollut turvallinen paikka, koska ei ole tarvinnut miettiä ammattia. Sen sijaan lukio on valmentanut nuoresta harhailun ammattilaisen, ja niillä eväillä valmistaudumme kevään hakuihin: karkit kourassa, satunnaisen korkeakoulun kangaskassi olalla ja Kelan kuulakynä penaalissa.