18-vuotiaan elämä ei ole tällä hetkellä herkkua. Odotan, pääsenkö opiskelemaan, ja jos niin käy, alkaa yhteisen asunnon etsiminen kumppanin kanssa. Ainakaan tavoitteeseeni en tänä vuonna yltänyt, sillä ovet psykologiaan pysyivät visusti kiinni. Vaikka köllähdin luentosalin kinkkisiin portaisiin (kannattaa varoa niitä, kun on ajatuksissaan!) väistäessäni toista hakijaa kesken pääsykokeen ja häpeilemättä jatkoin kokeen tekemistä hienoisen pahoittelun vireen vallatessa koko salin, en onnistunut siinä, mitä sadat muutkin yrittivät.
Taidan lähestyä unelmiani tästä eteenpäin toiselta kantilta. Siten elämässä säilyy jonkinasteinen mielekkyys.
Kävimme tänään Turussa ostoksilla. Ensimmäinen oma paistinpannu, sitä oli hieno ihailla, vähän niin kuin auringonlaskua alkuaikoina. Sen jälkeen pysähdyimme grillille syömään, kun kello oli noin yhdeksän illalla. Jos minulla olisi kesälle sellainen lista, jossa lukisi, mitä kaikkea minun täytyy ehtiä kokemaan, tämä pysähdys olisi varmaan kuulunut kesälomatunnelmaa kohottavien juttujen listalle. Yleensä nuo listat eivät noudata luonnonlakeja. Tänään olimme grillillä yhtä spontaaneja kuin harvinainen luonnonilmiö, pallosalama, Ylen radion kytkentäkeskuksessa Pasilassa. (Kyseisen uutisen voit lukea yle.fi:stä.)
Elämä opettaa, se on mitä on ja niin poispäin – kaikenlaisia realistisia kliseitä löytyy. Elämä on. Mitä se on?
Elämä on haaveita ja unelmia, joista halutaan kertoa muille. Elämä on unelmia, jotka eivät toteutuneetkaan; pettymyksiä, joista nousemme tavoittelemaan jotain hienompaa kuin uskalsimme alkuun edes ajatella. Me kerromme, kun kompastumme, jos meillä on joku syy jatkaa eteenpäin. Emme jää maahan makaamaan, ja jos jäämmekin, sieltä pitää nousta kaikkien mielestä ylös vaikka tuskaisesti, sillä sellaisia me olemme – vaatimassa, että jatketaan, kehitytään, kasvetaan, tehdään yhdessä, kunhan jokin tolkku säilyy!
Elämä on kipuja ja rajoituksia, joita vastaan yritetään keksiä lääkkeitä. Elämä on ohjeistuksia ja keinoja saavuttaa haluamamme helposti ja ymmärrettävästi. Tahdomme ymmärtää, ja asioissa pitää olla meidän mielestämme järkeä vaikkei oikeasti olisi. Elämä on laihduttamista ja herkkujen leipomista samojen kansien välissä. Niin kuin tämä 18-vuotiaan elämä, rapsakka hiekkakakku, joka jää hampaiden väliin narskumaan.
Elämä on tabuja ja hiljaisia sääntöjä.
Emme pysty puhumaan kaikesta tai jos puhumme, teemme sen peitellysti ja valmiiden sanakäänteiden avulla, emme keksi omaa. Ihmetteleekö sitä joku muu? Kainosti? Ujosti? Stressaamme, jännitämme ja patoamme ajatuksia sisällemme.
Ihmetteleekö kukaan, mitä elämä on?
Paistinpannuja, sanomalehtiä, arpia, lääkäreitä, ystäviä, ruokaa, muurahaisia, ikkunanpesimiä, rakennuslautaa, lannoitetta, huoltoasemia, huonekaluliikkeitä, pörssikursseja, solubiologiaa…
Elämä on.
Elämä on hyvä klisee, niin joskus tokaisin opettajalleni.
Elämästä saa mun mielestä puhua.