Aloitetaan alusta.
Minulla on arpi tässä. Tiedättekö miksi? Se tuli siitä, kun tajusin, että kaikki nauroivat minulle ja että olin jonkun mielestä hyvin lapsellinen ja hidasälyinen. Nostin pääni pystyyn ja sanoin itselleni, että hei, ei tämä ole ihan niin vakavaa touhua, mutta arpi siitä jäi ja vähän harmittelinkin sitä, miksi se nyt tuolla tavalla. Eikö iho voinut korjaantua kokonaan, kun elämässä kuitenkin asenne ratkaisee… että eihän se minua nyt enää satuta, turha arpi. Mikä merkitys sillä muka on, kun kaikki on ollutta ja mennyttä?
Arpi ei satu, mutta se muistuttaa.
Minuun tuli syvä viilto, kun välit katkesivat: ystävään, harrastukseen, luontoon tai minulle tärkeisiin paikkoihin. Voi sitä kipua, kun ylioppilasjuhla ja hyvästit koittivat! En tiedä mitään kamalampaa kuin elämänvaiheiden ja -tapahtumien jälkeinen, tosin melko lyhyt, eroahdistus. Tarvitsin muutaman tikin: kyllä, me näemme jossain vaiheessa elämää. Kyllä, te tulette kuulemaan minusta vielä. Ja joo, on mahtavaa, miten jokainen lähtee nyt kulkemaan omaa polkua! Siitähän voi syntyä vaikka mitä kivaa! Sattui silti. Ihan hirveästi.
Vihastuin kerran todella pahasti, niin että työnsin pääni piippuun ja huusin ja pärräsin. Joku luuli, että meidän tallimme pesää lämmitetään, kun piipun suusta nousi savua. Ihoni paloi vesirakkuloille, ja taas sattui. Itkin kipujani ja vihaani, ja ihmettelin, miksei jo helpota. Miksi aina täytyy kompastua ja lyödä päänsä tai polvensa tai ainakin varpaansa?
Tunteenhallintakeinona kuvittelin, että edessäni olisi sellainen suuri haapa. Paksu. Korkea. Haavan lehdet ovat kuitenkin hontelon varren päässä kiinni, ja ne havisevat tuulessa, vaikka ilmavirta olisi hyvin pieni. Ne pitävät meteliä, ja sen kohinan tunnistaa matkan päästä. Melkein kuka tahansa tunnistaa, jokainen, joka on joskus nähnyt ja kuullut haavan.
Haapoja on, mutta kuuset ovat yleisempiä. Väittäisin, että Suomen haapakanta, sellainen jota minä nyt tarkoitan, ei ole laskettavissa. Tietynlainen ihminen on haapa, havisija.
Kuka haluaa olla haapa? Kuka jaksaa kasvattaa runkoa ja tuottaa ravintoa lehdille, jotka värisevät pienestäkin henkäyksestä, ja sen ääni kuuluu ulkopuolisille? Ei pysty olemaan salassa. Miten rasittavaa.
Vaikka haapa on paksu ja korkea, voi se sisältä olla läpimätä. Se meidän on helppo salata. Pudotamme lehdet ja maa ottaa ne vastaan, sen kaikki näkevät ja uskovat, mutta samalla runko voi olla kipeä, mitä taas ei nähdä.
Miten voi kasvattaa tervettä ja elinvoimaista runkoa, kurotella sinistä?
Puu saa voimaa maasta ja auringosta, ja siten tuottaa happea ja sokeria. Usko omaan itseen, itsensä hyväksyminen ja omien herkkien ja huomiota tarvitsevien puolien tarkastelu syntyvät sisältä päin. Niihin saa voimaa ulkoa.
Tulee talvi, ja lehdet tippuvat väkisin. Lehtivihreä varastoituu kuitenkin runkoon, se ei katoa.
Se ei ihan tosi katoa. Joskus sitä vain tarvitaan itsen suojelemiseen ja lepäämiseen.
Sellainen on tämä Suomen hiljainen haapakanta. Arpinen, elinvoimainen ja myös kipeä.