Meillä ihmisillä on joskus hyvin syyttävä tapa ottaa asiat esille. Näin tapahtuu siitäkin huolimatta, että haluamme aloittaa keskustelun emmekä tappelun. Tunteet ohjaavat toimintaamme, joten ne vaikuttavat myös siihen, miten puhumme ja painotamme asioita.
Kun eläin jää ihmisen piittaamattomuuden tai huolimattomuuden takia auton alle, raivostumme ja kerromme siitä muille. Kun näemme toisten ajavan onnettomuuspaikan ohi, kauhistelemme heidän välinpitämätöntä reaktioitaan. Meillä on empatiakykyä tunnistaa, että näin ikäviä asioita tapahtuu, koska olemme huolissamme ja haluamme pitää huolta heikommista.
Sitten alamme puhua syyttävästi! Meistä tuntuu pahalta!
Päivittelemme ihmisten julmuutta. Aivan kuin osa ihmisistä olisi aivan toiselta planeetalta. Pidämme heitä julkeina, omaa rauhaamme ja turvallisuuttamme uhkaavina vihollisina, joilla ei ole empatiakykyä. Pahimmillaan tilanne etenee toisten pahuuden ja julmuuden ruotimiseen sen sijaan, että todellinen viesti menisi perille: ”Toivon, että kiinnitätte huomiota tähän. Meillä kaikilla on velvollisuus auttaa.” Ehkä vielä tärkeämpi, sanattomampi viesti on se, että jollakin oli jossain hätä. Se koskettaa syvältä.
Viha kasvaa. Tieto asiasta leviää sukulaisille, ystäville ja harrastuskavereille ruokapöytä- ja vapaa-ajankeskusteluissa. Saamme muutkin ihmiset ympärillämme puhkumaan vihaa ja viemään sanaa eteenpäin. Helposti ajattelu kääntyy tälle tielle: kukaan hyvä, itseään ja muita kunnioittava ihminen ei tee pahoja ja piittaamattomia tekoja. Siispä täytyy olla se joku muu, joka niitä tekee. Häntä pidetään varoittavana esimerkkinä. Hänen toivotaan häpeävän tekojaan.
Se ei ole vihapuhetta, koska vihapuhe tulkitaan aina jonkin ihmisryhmän vastustamiseksi ja loukkaamiseksi (https://www.poliisi.fi/vihapuhe). Siitä ei ole kyse. Ei ole olemassa yhtenäistä ihmisryhmää ”piittaamattomat” tai ”epäonnistujat”. Oman negatiivisen mielipiteen saa kertoa; se kuuluu ihmisen oikeuksiin.
Puhumisen tarkoituksena on kai itsensä ja omien ajatuksien sekä tunteiden puolustaminen eikä hyökkääminen.
Voisihan sitä monissa tilanteissa siis rakentavamminkin puhua.
Olen miettinyt, miksi tarvitsee puhua syyttävästi. Onko se varoitus muille siitä, että joutuu häpeämään toisten edessä, jos toimii väärällä tavalla tai jos ei tee mitään, vaikka pitäisi? Joskus syyttää itseäänkin. Mistä se syytös tulee?
En tiedä.
Hätkähdän omia syytöksiäni. Ne sattuvat kummallisella tavalla arkaan kohtaan sisimmässä.
Olisi ehkä helpompi vastata itselle ja toisille, jos ilmaisisimme niitä tunteita syytösten taustalla. Kertoisimme esimerkiksi, että oli huoli tai hätä – harmittaa, pelottaa tai ärsyttää. Se auttaisi meitä ymmärtämään toisiamme ja itseämme paremmin.
Tuntuisi siedettävämmältä purkaa oma viha sanomalla: ”Olen huolestunut!” kuin jäämällä kiinni ajatukseen: ”Kuka kehtaa?!”
Kuka kehtaa kertoa tunteistaan? Se on mielestäni rohkeutta.