Yksinäisyys on asia, joka satuttaa. Se vaivaa monia suomalaisia, ei pelkästään heitä, jotka asuvat yksin ja joilla ei ole ihmisiä ympärillä, vaan yksinäisyys voi vaivata ryhmässä eläjääkin. Yllättävän moni on kokenut yksinäisyyttä! Veikkaisin, että moni osaisi sanoa, miltä yksinäisyys tuntuu, jos tekisin katugallupin asiasta.
Olen itse ollut yksinäinen monessa tilanteessa. Joskus olen konkreettisesti jäänyt ryhmän ulkopuolelle, koska minulla ei ole ollut jotain ominaisuutta, mikä ryhmään kuuluessa on täytynyt olla. Toisinaan yksinäisyys on ollut sielun tila: olen kyllä tavannut kavereita, käynyt harrastuksissa ja syönyt yhdessä perheen kanssa, mutta sisimpää on korventanut yksinäisyys, tunne siitä, ettei saa sanotuksi niitä asioita, joita haluaisi. Olen kulkenut metsässä ajatellen, kuka asioistani välittää, vaikka olen todellisuudessa tarvinnut vain rohkeutta puhuakseni minulle tärkeistä asioista. Puhumisen sijaan olen lopulta vetäytynyt yksin opiskelemaan, syömään ja juttelemaan kirjojen kanssa.
Yksinäisyys syntyy siitä, kun ei pääse jakamaan asioita. Siihen on kaksi syytä: ei ole ketään, kenelle kertoa omista asioista tai sitten ei uskalla puhua. Omista tunteista ja ajatuksista puhuminen on joskus hirmuisen pelottavaa! Oman suun avaaminen on välillä todella ahdistavaa.
Mikä onkaan siis pelottavinta, mitä voi tapahtua?
Pelottavinta on se, jos toinen – se, jolle päättää puhua – tuntee olonsa vaivaantuneeksi tai torjuu puhujan. Minusta tuntuu todella pahalta, jos olen juuri kertonut tunteistani toiselle, ja hän katsoo minua kummeksuen, aivan kuin olisin toiselta planeetalta, niin kuin me ihmiset joskus toisiimme suhtaudumme. Silloin olen ylittänyt jonkinlaisen rajan, joka suojelee ihmisiä toisiltaan. Minua hävettäisi. Minua on hävettänyt usein.
Meidän puhumistamme säätelevät siis ihmisten rajat. On monta tapaa hoitaa oma rajaliikenne, esimerkiksi häpäisemällä, piiloutumalla, alistamalla tai torjumalla… Tässä listassa ei ole taida olla yhtäkään viisasta tapaa. Omista rajoista on joka tapauksessa hyvä pitää kiinni. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi aiheuttaa toiselle syvää häpeää siitä, että hän kertoi jotain syvää ja tärkeää itsestään. Se ei tarkoita sitä, että rajat pitäisi lukita tai varmistaa. Rajat eivät ole ymmärtämättömyyttä tai kovuutta toista kohtaan.
On ehkä kummallista, mutta kahden erillisen ihmisen kohtaaminen ei tapahdu ilman tunteista kertomista. Emmehän me muuten tiedä, mitä toinen ajattelee tai tuntee.
Minusta on hieman hölmöä, että todellisen yksinäisyyden lisäksi kärsimme mielen yksinäisyydestä. Emme helposti päästä ketään katsomaan, mitä mielessämme tapahtuu. Pelkäämme toistemme reaktioita ja mahdollista häpeää.
Toivoisin, että jokainen ihminen voisi kokea aitoa lämpöä ja välittämistä suhteessa toisiin ihmisiin. Ei meillä ole täällä oikein muuta kuin tämä elämä, jota elämme suurimmaksi osaksi päämme sisällä, mielessämme. Jos emme saa puhua siitä, keitä me sitten olemme?