Olen kirjoittanut koko ikäni. Kaikki alkoi koulusta ja tarinoiden kirjoittamisesta. Kirjoitin terävähampaisesta ja ilkeästä Sasha-kissasta sekä romanttisesta avaruusmatkasta luokkakavereideni kanssa. Olin tunnenälkäinen. Lopulta aloin kirjoittaa ihmisistä sekä pienistä arkisista asioista. Minulla oli päiväkirja, johon kirjasin ylös ihmettelyn asiat ja erikoiset sattumukset. Yläasteella kirjoitin kirjeitä sekä runoja ja novelleja. Suurin iloni iltaisin oli kirjata ylös haaveita. Niitä minulla oli aivan mahdottomasti.
Olen kirjoittanut tätä blogia pitkään. Välillä ihmettelen, miten sanat ovat riittäneet. Entä mistä ne ovat tulleet?
En ajattele sanoilla. Jos miettisin vain näitä sanoja, ennen pitkää en osaisi enää puhua tai kirjoittaa. Se olisi surullista. Sen sijaan minun kehoni muodostaa sanoja. Minun sisälläni kaikuu. Siellä on tunnelmia ja elettyä elämää. Usein kirjoittamista varjostaa myös pelko, synkkänä ja melko raivoisana tunteena sisimmässä. Ihmisenä oleminen ja siitä kirjoittaminen ovat värikästä tunnekirjoa.
Tämäkin lause on tunnelma, joka leviää päästä varpaisiin. Jännittävä kiherrys. Pieni ahdistus ja epävarmuus. Mitäköhän ilmestyy seuraavaan lauseeseen? Mihin tämä tunne johtaa?
Näen vain kirjaimia. Nämä ovat vain merkkejä. Jokaiselle sielun liikkeelle on oma sanansa. On suuntia, muotoja, etäisyyksiä ja värejä. Sielu liikkuu asiasta toiseen – paperille tai tietokoneen näytölle ilmestyy kirjaimia. Ne sanat vain tulevat jostain. Ne ovat yhteydessä mieleen.
Paljon sanoja voisin jättää pois. Olen joskus yrittänyt karsia maailmasta turhia sanoja, mutta jäljelle on jäänyt vain hiljaisuus. Se ei ole ollut sellaista myönteistä rauhaa vaan ennemminkin pakahtumista. Mitä enää voi sanoa, kun kaikki on leimattu turhaksi, mitättömäksi ja ylenpalttiseksi?
Hyvä kirjoittaja tiivistää sanottavansa lyhyeen. En ole sellainen. Olen hetkessä eläjä, kuin taidemaalari. Olen ajatellut, että kaiken, minkä voi aistia, voi kirjoittaa sanoiksi. Siihen tarvitaan herkkyyttä.
Näiden blogitekstien tarkoitus on ollut paitsi ottaa kantaa myös tarjota polkuja. Ei sellaisia, joita vain katsellaan etäältä, vaan sellaisia, joita yhdessä kuljetaan. Eikä niillä ole päämäärää, koska olemme olleet jo pitkään perillä.
Mieli on hyvin monimutkainen työkalu kirjoittajalle. Mielikuvat ovat sumuisia, vääristyneitä ja kummallisia, koska niitä hallitsee epätäydellinen ihminen. Maailma tuntuu minusta kaoottiselta. Olen tietoinen kaikista sen aiheuttamista tunteista. Olen epävarma suomen kielessä. Itseilmaisu on vaikeaa. Mutta kirjoittamisen salaisuus on se, että osaa kirjoittaa sen, mitä tuntee.
Minä elän sanoissa.
Nyt se ei ole enää salaisuus.