On lounastuntiaika ja istun jäykkänä joogasalin matolla. Allani on jumppamaton päälle levitetty viltti, joka tuntuu karhealta paljasta ihoa vasten. Kanssaihmisillä samaa ongelmaa ei vaikuta olevan. He ovat pukeutuneet kadehtittavan lämpimästi, ja äkkiä olen hyvin tietoinen paljaita käsivarsiani pitkin juoksevista vilunvärähdyksistä.
Katsellessani muita joogaan saapuneita huomaan pari asiaa. He näyttävät huomattavan rentoutuneilta jo valmiiksi. Äkkiä olen hyvin tietoinen poukkoilevista ajatuksistani ja jännittyneistä hartioistani. Käydessäni ohjaajan kehotuksesta selin makuulle tunnen itseni yhtä rennoksi kuin 30 asteen pakkasella kaadettu mänty.
Olen pitänyt ryhmäliikuntapaastoa jo useamman vuoden ajan. Nyt yhdessä hikoileminen ja huhkiminen on jälleen alkanut kiinnostaa. Ehkä siksi, että salilla yksin puurtaminen on puolestaan alkanut kyllästyttää. Jo silloin, kun ryhmäliikuin useita kertoja viikossa, kiersin kaukaa tämänkaltaiset rauhalliset, rentouttavat ja venyttävät tunnit.
Väännän itseni puolikuun muotoon ja venytän kylkeäni lattialla. Yritän rentoutua, mutta en pysty, koska kylki alkaa kramppaamaan. Kiemurtelen itseäni suoremmaksi saadakseni kivun lakkaamaan ja sen hellitettyä ähellän itseni takaisin puolikuun muotoon yrittäen ohjaajan lempeän äänen saattelemana saada itseäni rennommaksi.
Ympärilläni hengitetään rauhallisesti sisääääään ja uuuuloos. Hengitän sisään. Mietin, miten monella tapaa ihminen voi sysiä itseään pois mukavuusalueeltaan. Toiset juoksevat maratonin ja toiset menevät joogaan. Tunnen rintakehässäni jotain hyvin ahdistavaa ja tajuan unohtaneeni hengittää ulos.
Tunti sisältää paljon lausahduksia ”Kuunnelkaa, mitä kehonne tarvitsee juuri nyt.” ”Tehkää tämä liike niin kuin kehonne haluaa”. Oma kehoni on mieleni niin totaalisesti alistama, suorastaan orjuuttama, ettei se valinnan edessä osannut muuta kuin tarttua ohjaajan antamiin jatko-ohjeisiin kuten ”voitte esimerkiksi nostaa polvenne kohti rintaa ja halata niitä”. Kehoni nostaa polveni rintaa kohti ja halaa niitä.
Tunnin päätteekseni mietin, olinko rennompi kuin ennen sitä. En osaa sanoa, mutta tunnin aikana olin onneksi saanut mielessäni keskeneräisen juttuni palaset paremmin paikoilleen. Se riitti minulle. Siitä oli hyvä jatkaa työpäivää.
Kirjoittaja on Laitilan Sanomien toimittaja, joka nauttii vauhdikkaista toiminnoista eikä osaa käskystä rentoutua.