Vastoin kaikkea todennäköisyyttä hän selvisi. Marraskuussa Luotonen julkaisi vahvasti omaelämäkerrallisen kirjan Armahdetut pölkkypäät , jossa hän kertoo osan tarinastaan.
Luotonen adoptoitiin 2-vuotiaana turkulaiseen työläisperheeseen.
– Isäni ei selvinnyt sodasta terveenä eikä enää palannut kotiin. Minut otettiin raunistulalaiseen perheeseen ainoaksi lapseksi, Luotonen kertoo.
Monta vuotta sujui mukavasti. Pientä poikaa pidettiin hyvin, puettiin kauniisti ja haluttiin kouluttaa oppikouluun asti. Sitten perheen Anni -äiti kuoli. Isä lähti omille teilleen ja kymmenvuotias Reima jäi sairaalloisen mummon hoiviin. Hoivasuhde tosin kääntyi päälaelleen, sillä pian poika oli tilanteessa, jossa hän annosteli morfiinia isoäidin sydänvaivoihin.
– Niitä vaivoja alkoi olla yhä useammin, kun morfiinista tuli niin hyvä olo.
Reimasta tuli koulupinnari ja hänet lähetettiin Kulhon kasvatuslaitokseen. 12-vuotiaana poika oli menettänyt koko perheensä jo toisen kerran ja asui paikassa, jonka kasvatusmenetelmät perustuivat ankaraan fyysiseen kuritukseen ja loputtomaan työntekoon. Pojille, joista suurin osa tuli kaupungeista ja jotka palasivat kaupunkeihin, opetettiin lehmien lypsämistä ja muita maataloustöitä. Koulunkäynti jäi vähäiseksi.
– En tiedä yhtään kaveria, joka olisi siellä saanut edes kansakoulun päästötodistusta. En itsekään saanut. Pyysin kyllä, mutta minulle sanottiin, että tunnit eivät riitä.
Luotosen tarinasta tulee etsimättä mieleen Leena Landerin teos Tummien perhosten koti ja siitä tehty elokuva. Siinä kuvataan saaressa olevaa poikakotia ja sen elämää karuin ja synkin värein. Kokemusasiantuntijan mukaan todellisuus oli paljon pahempi ja siitä selviäminen on vienyt koko tähänastisen elämän.
– Pahinta on häpeä. Se on vaikuttanut kaikkeen.
Ratkaiseva käänne parempaan tapahtui lopulta raitistumisen kautta. Luotonen pääsi Ruotsissa Minnesota-tyyppiseen hoitoon ja työskenteli myöhemmin itse päihdeterapeuttina. Muutettuaan Suomeen hän on tehnyt vapaaehtoistyötä vankiloissa.
Kalannissa asuva Luotonen kirjoitti esikoiskirjaansa kuusi vuotta.
– Kirjoittaminen on hyvä itsetutkistelun väline. Paljon jäi vielä kertomatta, varmaan saman verran kuin tässä nyt on. Kirjassa tosin on käytetty myös mielikuvitusta, kaikki ei ole totta.
Kirja on tekijänsä mukaan myös kannanotto lastenhuolto- ja huostaanottojärjestelmään. Ajat ovat varmasti muuttuneet siitä, kun poikia 1950-luvulla ruoskittiin ja häpäistiin, mutta ehkä eivät kuitenkaan niin paljon kuin voisi luulla. Lapsen tarve ja oikeus olla rakastettu ja turvassa on aina sama.
Reima Luotonen esittelee esikoisteostaan Uudenkaupungin kirjastossa tammikuussa. Kirjan voi ostaa e-kirjana ja se on myös Laitilan kirjaston kokoelmissa.
Pirkko Varjo