Mehiläisvaha on uusi uudenvuodentina

0
Mehiläisvahaa on turvallisinta kuumentaa vesihauteessa.

Ossi Nyström

Villilän Mehiläistarhojen Johanna Haijanen kuumentaa keltaista kuusikulmion muotoista nappulaa kattilassa. Kyseinen mehiläisvahanappula on tarkoitettu vuonna 2018 kielletyn lyijypitoisen uudenvuodentinan korvikkeeksi.

– Mehiläisvaha sulaa noin 65 asteessa. Eli tätä voisi sulattaa hellan päälläkin, mutta mieluummin sulatan tässä vesihauteessa, niin ei pääse ylikuumentumaan. Sulamisen jälkeen tämä kaadetaan tuonne kylmään veteen, Haijanen selostaa.

Vaha ottaa kylmässä vedessä röpöläisen muodon. Lopputulos muistuttaa ja ei muistuta perinteistä uudenvuodentinaa. Rakenne on samalla tavalla hauras ja summittainen, mutta pinta on inkiväärin värinen ja muovisen tuntuinen. Ihmissilmä ryhtyy etsimään vahatinasta välittömästi jotakin tunnistettavaa, ja pian röpelön seasta erottuukin sydän ja sylkevä laama.

– Sen voi uudelleenkäyttää monta kertaa, ja jos haluaa, niin voi laittaa kompostiin.

Tinankorvikkeessa käytetty mehiläisvaha on kerätty Johanna ja Sampsa Haijasen omilta mehiläistarhoilta. Vaha on haluttua tavaraa, jota käytetään niin elintarviketeollisuudessa, kosmetiikassa kuin lääketeollisuudessakin. Se koostuu noin 300 yhdisteestä, joita kaikkia ei ole vieläkään tunnistettu. Alkutuotteen valmistavat mehiläiset, jotka tarvitsevat yhteen vahakiloon 4–8 kiloa hunajaa.

– Mehiläiset rakentavat vahalla kennostot, mihin kerätään hunajaa, tai sitten sinne laitetaan sikiöitä tai pergaa eli mehiläisleipää. Kun hunaja on kerätty mesikukkasista ja se on pakattu kennoihin ja ylimääräinen vesi on kuivattu, niin se peitetään vahakannella.

Vahatinanvalamisen jälkeen on aika siirtyä maistelemaan mehiläispesien antimia. Pöytään on katettu erilaisia hunajia, joita on tarkoitus yhdistellä esimerkiksi juustojen kanssa.

– Ruissipsin päälle voisi laittaa smetanaa, sitten vaikka tuota vaaleaa hunajaa ja suolakurkkua, niin se olisi sellainen aika klassinen juttu, Haijanen opastaa.

Olen ennakkoluuloinen ja hieman peloissani, mutta ensialkuun villeiltäkin kuulostavat vuohenjuusto-hunaja -yhdistelmät ovat itseasiassa todella maukkaita.

Saan maistella erilaisia hunajia myös erikseen. Harjaantumaton makuaistini tunnistaa jokaisen hunajaksi, mutta ensimmäiseksi maistamani hunajan maku jää suuhun niin voimakkaasti, että kaikki muutkin hunajat tuntuvat maistuvan siltä.

– Mitä vaaleampaa se on niin sitä miedompaa se on. Ja mitä tummempaa niin sitä aromikkaampaa hunaja yleensä on. Mehiläisen rodulla ei ole merkitystä, mutta tarhojen sijainnilla on. Mehiläiset ovat siinä mielessä kustannustehokkaita, että ne käyttävät niitä mesilähteitä, mitkä ovat lähimpänä omaa pesää.

– Tuo hunaja on vaaleaa, sillä tarhan lähellä on ollut apilaa. Tämä tumma hunaja on tästä meidän kotipihalta. Olettaisin että tämä olisi pihlajaa, kun meillä on muutama iso pihlaja tuossa pihalla.

Yhdessä pöydälle asetelluista lasipurkeista on pieniä värikkäitä palloja, jotka paljastuvat syötäväksi tarkoitetuksi siitepölyksi. Pallojen vaihtelevat värit selittyvät Haijasen mukaan sillä, että jokaisella kerääjämehiläisellä on oma tietty kukkalajinsa, jonka siitepölyä se kerää ja pyörittelee ravintorikkaiksi palluroiksi.

– Sitä voi käyttää esimerkiksi puuron päällä tai myslin ja jugurtin joukossa. Siinä on parikymmentä prosenttia proteiinia ja sitten aminohappoja. Mehiläiset pakkaavat sen kennoihin ja maitohappokäyttävät sen pergaksi, jota syötetään toukille.

Kulinaaristen nautintojen yllä leijuu yksi suuri kysymys. Mikä ihme ajaa ihmisen työskentelemään pistävien ja surisevien ötököiden kanssa?

– Mieheni Sampsa joskus sanoi, että mehiläisiä olisi kiva hoitaa. Vähän olin ensin, että ”miksi?”, mutta sitten 2014 Laitilan Sanomissa oli ilmoitus, että Raisiossa alkaa uusi mehiläistarhaajan peruskurssi. Sanoin Sampsalle, että tännehän me sitten mennään, ja hän oli vähän, että ”miksi?”, Haijanen naurahtaa.

– Oltiin sitten siellä kurssilla, ja 2015 otettiin ensimmäiset kaksi mehiläispesää. Nyt niitä on viitisenkymmentä. Jos mehiläistarhauksesta haluaisi ammatin, pitäisi pesiä olla ainakin sata. Vielä käydään kumpikin ihan oikeissa töissä.

Villilän mehiläistarhojen erikoisuuksia ovat mustat mehiläiset.

– Toisena vuotena otettiin niitä. Ne hävitettiin joskus 1960-kuvulla lähes sukupuuttoon. Ne ovat lauhkeita ja miellyttäviä, mutta niistä tulee äkäisiä, kun ne risteytyvät muiden rotujen kanssa.

Mehiläisten hoitaminen antaa tarhaajalle paljon, mutta alkuun pääseminen vaatii rohkeutta.

– Kaikki muu unohtuu, kun menee sinne mehiläispesälle. Mutta kyllä aluksi pelotti. Oltiin Varsinais-Suomen mehiläishoitajien peruskurssilla, johon kuului viisi tarhakäyntiä. Me käytiin Vehmaalla Laaksosen Tarmo n tarhalla. Uudet puvut päällä, ikinä en ollut sellaisessa ollut. Sitten lähdettiin kävelemään tarhalle päin, ja niitä rupesi hiukan lentämään siinä, niin tuli sellainen olo, että uskallanko, vai lähdenkö juoksemaan, vai mitä tässä tapahtuu…

Lopulta rohkeus voitti, ja loppu on hunajahistoriaa.

– Seuraavana vuonna otettiin ne omat mehiläiset. Ensimmäisille pesien tarkastuskäynneille mentäessä tottakai se jännitti, että mitä näitten kanssa kuuluu tehdä… Mutta ei siinä auttanut kuin mennä vaan!