Kaolrustink on paljas, olkko sitt ilm kylm taikk lämmi ja hioist puhute saaran katell wanhoi ämmi. Enemänkin täst waattete wähyrest woes hywälls syylls sannu, mutt tiärä, ett jokane oo se asia muutonki merkilp pannu.
Sillo ei tehnp pellawaine hame eik treij kellä haitta, mutt olettak huaman, ett semssi tähä aikkan kukka laitta? Ny oo näettäk mailma muur nii riiwatu ilkki, ett heijä munterinkins täyty olp plyyssi, sametti tai silkki.
Sillo oli kätte werhonakki lämmiä, willase wanttu, mutt hanskaten tiält ne on kokonas ny wiralt panttu. Pääs ol siihe aikka waimwäell tuulen pitäwäine liin, mutt ny roikku munes krynkys jonku metäeläwäise nahankappal fiin.
Siihe aikka ei olis luawutt raswanakasen piaksu eik kenkä mallist, mutt nyp pitä näittenki ols semmost ainett, ett on kiiltäwä ja kallist. Jalankanna ja maa wälill ei sillo ollup paljonka ruuma, mutt ny, niinkon tiärätt, on korkotten korkkeus usseman tuuma, nii ett ole ihmetell: kote ne rakkaris silmilles pakk menemä, ko ne warpusillas kulkewap päisi wähäki enemä.
Palmikos ei enä kauat näe nuarte naisten tukka, ko sakseten kans heist yks ja toinen kauni hiukses hukka. Samalt tawall ikä joku wuas takasin käytetty leipkortti, mnää ainaki ole ihmetelt tätä wanhoilt äijilt lainattu tukasortti.
– Ei ny muut, hywä waimihmihe, ko hywäst jäll jäärä! Ja koettaka hunterat onk erells sanotus mittä walhet taikk wäärä.
Samuli Simulan kirjoittama Laitilan vaarin pakina on julkaistu Laitilan Sanomissa 13.2.1925