Flyygelikeskittymän paikoillaan pysyminen ei tarkoittanut sitä, että soittajat sen ympärillä oltaisiin pultattu kiinni penkkeihinsä. Päinvastoin. Soittajajoukko kiersi flyygelistä toiseen siten, että ainakin kahdesta flyygelistä kuului jatkuvasti ääntä. Parhaimmillaan soittajia oli flyygeleiden kimpussa kymmenkunta yhtä aikaa. Näin liikkumaton flyygelikompleksikin saatiin valjastettua esitykselle keskeisen jatkuvan liikkeen palvelukseen.
Kymmenet taitavat sormet taikoivat tauotta ääniä jättiläisflyygelin uumenista. Tunnelmaa loivat muun muassa Gustav Holst in Planeetat ja Star Wars -elokuvista tuttu Imperial March . Mainiosti soitettu ja mainiolta kuulostanut musiikki ei kuitenkaan missään vaiheessa noussut päärooliin. Ennemminkin se muodosti yhdessä taidokkaasti toteutetun valo- ja värikudoksen kanssa sen kehyksen tai kananmunakuoren, jonka sisältä juuri tämä tietty maailma saattoi syntyä.
Mitä tarinaan tulee, on minun myönnettävä, että hetkittäin en pysynyt kärryillä siitä mitä lavan tapahtumilla yritettiin kertoa. Ohjelmalehtisen avulla olin toki perillä siitä, että tarinassa Metsän hallitsija Nymfi ( Minna Tikkanen ) tapaa Ihmisen ( Jenni Asunen ). Näimme kuinka tämä kohtaaminen johti ystävyyteen, mutta hankaluuksia seurasi, kun Ihminen ryhtyi luonteelleen uskollisesti pykäämään tehdasta Nymfin metsään.
Yhdessä hetkessä ymmärsin seuraavani puiden kaatamista, ja toisessa tehtaan pystyttämistä, mutta kolmannessa en nähnyt enää muuta kuin taitavia ihmisiä liikkumassa tavoilla, jotka edustivat minulle jonkinsorttista taikuutta. Monenlaisia kysymyksiä kihosi pintaan. Miten ihmisen kroppa voi olla katkeamatta kolmeen kappaleeseen, kun se taittuu kasaan kuin lukulampun jalka?
Mitä kertoo minun mielenterveydestäni se, että kesken työkeikkaani näen yhtäkkiä Maukka Perusjätkä n lailla pukeutuneen miehen juoksevan pystysuoraa tolppaa pitkin sen huipulle? Entä minkälainen zen-ninja täytyy ihmisen olla, että hän säilyttää tyynen viileän pokerinaamansa siinäkin vaiheessa, kun hän roikkuu hiuksistaan kymmenen metriä lattian yläpuolella? Ja miksi kaikki nämä lahjakkuutta yltiöpäisesti ympärilleen tursuavat ihmiset esiintyvät Laitilan FinnLamex-hallissa eivätkä New Yorkin Madison Square Gardenissa?
Huomasin varsin pian, että jäädessäni pähkäilemään minkälaista juonikuviota jokin tietty kohtaus tai akrobaattinen temppu yrittää kuljettaa eteenpäin, haihtui lumous kuin katkaisijaa kääntämällä. Parhaimmillaan Pianosirkus olikin silloin, kun pystyin antautumaan sen visuaaliselle ja auraaliselle tykitykselle ehdoitta, ilman väkinäistä tarvetta järkeillä kokemaani.
Pianosirkus oli kuin Niagaran putous, joka tarjoaa niin ajattelemisen aihetta kuin kiehtovia näkö- ja kuuloaistimuksia huolimatta siitä, onko kokija täysin perillä alati jylisevän veden taustalla vaikuttavista fysiikan ja painovoiman lainalaisuuksista. Ymmärrys on riittävä silloin, kun ymmärtää kunnioittaa kokemaansa sellaisena kuin aistit sen havaitsevat.
Vaikeuteni seurata tarinan kulkua saattavat kertoa ennemminkin oman keskittymis- ja käsityskykyni puutteista kuin esityksen vaikeaselkoisuudesta. Ehkä ne kertovat myös vääränlaisesta asennoitumisestani.
Lähdin seuraamaan esitystä kuin mykkäfilmiä, jossa katsojalle tarjotaan aika ajoin näköhavainnot selittävä pätkä dialogin muotoon väännettyä rautalankaa. Minulta kesti tovi käsittää, että välitekstejä ei ole tulossa, ja että konkreettisten kirjainten puuttuminen ei tarkoita sitä, etteikö minulle yritettäisi silti kertoa asioita.
Tulkintani mukaan minulle kerrottiin kahden erilaisesta kulttuurista lähtöisin olevan olennon kohtaamisesta, ja ennen kaikkea ihmisen ja luonnon kohtaamisesta. Käsittääkseni minulle kerrottiin myös, että keskeinen kysymys meidän kaikkien kannalta on se, miten nämä kohtaamiset olisi mahdollista järjestää niin, että yksikään osapuoli ei joutuisi toisen taholta maahan tallotuksi tai puskutraktorin jyräämäksi.
Jättämällä puhutun ja kirjoitetun kielen kokonaan pois esityksestään Pianosirkuksen työryhmä on tehnyt näkyväksi sen kuinka näennäistä ja keinotekoistakin on se yhä useammin olemassaolevaksi oletettu yhteisen kielen puute, jonka kuvitellaan vallitsevan ihmisten välillä niin kuvainnollisesti kuin konkreettisestikin.
Kun lähtökohdaksi otetaan se Pianosirkuksen ainakin minulle välittämä viesti, että jonkinlainen keskinäinen ymmärrys on aina mahdollista tavalla tai toisella saavuttaa, ei yhteisen kielen olemattomuus tarjoa kenellekään tekosyytä olla sisäistämättä sitä kuinka toista ihmistä tai luontoa tulisi kohdella.
Työryhmä:
Ohjaus ja dramaturgia: Jeannette Rönkkö
Sirkusohjaajat: Ira Oinonen, Jere Virta, Saila Jantunen, Hermanni Ahomies
Pianistien vastaava ja alkuperäisidea: Hanna Elomaa
Graafikko: Nelly Komsi
Tuottaja: Aino Hukari
Ohjaajan assistentti: Ella Jokela
Puvustus: Jeannette Rönkkö ja Mervi Kuittila / Taideakatemian puvusto
Tekniikka: Ohjelmanurkka Oy
Sirkustaiteilijat:
Minna Tikkanen – Pariakrobatia
Jenni Asunen – Pariakrobatia, kankaat, jongleeraus
Hermanni Ahomies – Yksipyöräinen
Minka Leskinen – Rengastrapetsi, kankaat
Jan Lintunen – Jongleeraus
Lauri Luukkonen – Akrobatia, pariakrobatia, jongleeraus
Ira Oinonen – Notkeusakrobatia, pariakrobatia
Saila Jantunen – Stiltit
Hannu Pham – Akrobatia, pariakrobatia
Emmi Takkinen – Lollipop lyra, tukkaroikunta, kankaat
Jere Virta – Pariakrobatia
Soittajat: Lilja Anttila, Hanna Elomaa, Vilma Heikola, Anna Hemmilä, Miisa Hento, Iida Hiekka, Aino Jäspi, Elvira Kaavi, Päivi Kantanen, Jussi Kauranen, Emilia Kelkka, Emma-Katri Kolehmainen, Erik Kolehmainen, Janne Kolehmainen, Oskar Kolehmainen, Adele Laivoranta, Odessa Laivoranta, Eija Lehtinen, Juho Lassila, Noora Mannelin, Ira Oinonen(poikkihuilu), Aada Puukki, Ella-Maria Suominen, Anniina Turpeinen, Eveliina Turpeinen, Lea Tähtinen, Aada Vehmas.
