Viisi vuotta vanhempana on opettanut yhtä ja toista. Yksi on se, että sanat kyllä ja ei on syytä opetella varhain. Ne täytyy lausua selkeästi ja varsinkin kieltäminen täytyy perustella jo hyvin pienelle ihmiselle. Näin lopputulos on paras, oli kyse sitten jälleen kerran yhdestä hermoromahduksesta leluhyllyn edessä tai tabletin katsomisesta.
Pahinta on, jos sanoo lapselle, että katsotaan. Siinä osapuolet ymmärtävät saman sanan kahdella toisistaan hyvin poikkeavalla tavalla. Lapsi kuulee korvissaan kauniisti soivan kyllä-sanan, kun taas vanhempi uskoo vahvasti lausuvansa ein välttelevän synonyymin.
Olen miettinyt, että vanhempana kannattaisi mahdollisimman usein sanoa kyllä tai ainakin tarkkaan pohtia, miksi jotakin on kieltämässä. Miksi sohvalla ei saa pomppia? Miksi kotona ei saisi juosta? Miksi lapsi ei voisi ottaa yhtä karkkia? Miksi ei voi mennä kaverille kylään? Itse syyllistyn liian usein siihen, että kiellän ennen kuin ehdin ajatella loppuun asti.
Kun kiellolle on perustelu, siitä on helpompi pitää kiinni. Kieltäminen on nimittäin raskasta. Raskaampaa se on julkisella paikalla ja kaikkein raskainta silloin, kun on muutoinkin lopenuupunut. On tilanteita, joissa jokainen solu huutaa: Anna sille se tikkari! Siinä punnitaan vanhemmuutta oikein urakalla.
Kun takana on pitkä työpäivä, takaraivossa jyskyttää kiire, omassakin vatsassa möyrii nälkä ja jalkojen juuressa makaa talvihaalareissaan huutava lapsi, mitataan periaatteita. Hyvät aikeet on helppo valuttaa hikipisaroina ruokakaupan lattialle, eikä siinä mitään pahaa ole. Joskus on hyvä puntaroida omaa jaksamistaan suhteessa käsillä olevaan kriisiin ja etsiä helpoin tie ulos.
Ongelma on se, että asia ei varsinaisesti poistu vaan siirtyy. Sama kohtaus toistuu seuraavalla kauppareissulla. Mikäli ei ole valmis toteuttamaan metrin mittaisen ihmisen jokaista pyyntöä, sana ei on syytä opetella oman taloudellisen tilanteen ja mielenrauhan takia. Nimittäin, kun 3-vuotias haluaa hiihtämään eikä ulkona ole edes muistoa menneen talven lumista, pyynnön toteuttaminen saattaa osoittautua mahdottomaksi.
Kiellon seurauksena on paha mieli vähintään lapsella mutta usein myös vanhemmalla. Olen huomannut, että kun huutamisen ottaa tyynesti vastaan, pieni ihminen rauhoittuu nopeammin. Heti kun itse sortuu korottamaan ääntään, on peli menetetty ja tilanteen purkautuminen kestää kauemmin.
Harmillista on, ettei itsestäni löydy lähellekään niin paljon tyyneyttä, että voisin aina käsitellä arkiset kriisitilanteet edellä mainitun hillitysti. On kuitenkin hyvä tietää, miten asiat toimisivat, jos niihin riittäisivät rahkeet.
Kirjoittaja on Laitilan Sanomien toimittaja, jonka täytyy edelleen harjoitella sekä kyllä- että ei-sanan käyttöä.