Jos kirjoittaisin juttua omasta lapsuudestani ja nuoruudestani, otsikkona olisi Vaatimuksien maailma. En epäile, ettei nykyäänkin osa nuorista elä sellaisessa maailmassa, mutta yleinen katsantokanta on kääntynyt 180 astetta. Onko näin hyvä?
Kasvatusasiantuntija totesi taannoin, että nykyisiä pikkulapsia hämmentää se, että he joutuvat jatkuvasti valitsemaan jotakin: otatko muroja vai puuroa, menetkö mummulaan vai tuletko äidin kanssa kauppaan. Lapselle olisi helpompi, jos hän selviäisi kyllä/ei-vastauksella.
Pari eri paikkakunnilla asuvaa peruskoululaisten äitiä on hämmästellyt minulle nykykoulun käytäntöjä. Oppilaat esimerkiksi tekevät tehtävistä haluamansa. Ennen luotettiin opettajan ammattitaitoon asettaa ikäkaudelle sopivat tehtävät ja opastaa niitä, jotka tarvitsivat tehtävien tekemiseen ohjausta. Annetut tehtävät oli pakko tehdä. Se oli oppimista myös työntekoon.
Nykyinen käytäntö on lähellä sitä, mitä ollaan vaatimassa elämältä muutenkin: kaiken pitäisi olla kivaa. Yksitoikkoinen puurtaminen ei ole in. Kuinka paljon elämässä kuitenkin on rutiineja, joita on pyöritettävä päivästä toiseen – ainakin jonkun.
Jos jo koulussa oppilas tekee tehtäviä sen verran kuin sattuu viitsimään, se antaa toimintamallin, jossa ponnisteluun ei kannusteta. Samalla jää oppijalta kokematta, minkä tyydytyksen saa, kun yrittämällä pystyy sellaiseen, mikä alussa tuntui ylipääsemättömältä.
En jaksa pitää pahana sitä, että lapseltakin vaaditaan asioita hänen suorituskykynsä rajoissa. Kokemukseni mukaan lapset eivät ole luontojaan lusmuja.
He ovat innokkaita tarjoamaan tiskaus-, siivous- ja leivonta-apua heti, kun edes önisemällä osaavat tahtonsa ilmaista. Tarjottu apu on syytä hyödyntää, vaikka kuinka itse selviäisi askareista nopeammin. Se on kotitöiden tasapuolisen jakamisen edellytys myöhemmin.
Vanhemmuuteen kuuluu rajojen asettaminen. Se on sitä välittämistä, vaikka toinen osapuoli protestoisi äänekkäästi huutamalla ja jonkun vuoden päästä puhumattomuudella ja ovien paiskomisella.
Rajattomuus kotirintamalla laajenee helposti muille alueille: kouluun ja vapaa-aikaan. Ryhmässä toimiminen edellyttää normeissa pysymistä. Määräykset on kyettävä ottamaan vastaan ja toimimaan niiden mukaan.
Sanonnalla “joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee” on edelleen vinha perä, vaikka kuri ja kunnia eivät nykykieleen luontevasti istukaan. Pelkkiä oikeuksia tähdentämällä kasvatetaan itsekkäitä, joiden mieleen ei juohdu, että oikeudet kuuluvat periaatteessa niille, jotka täyttävät velvollisuutensa.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.