Luin keittiön pöydän ääressä elämänkertaromaania Vuorimiehen poika Martin Lutherista . Kirja oli vanha, mikä lisäsi oman osansa sen viehätykseensä vanhahtavine ilmaisuineen ja katoamassa olevine sanontoineen.
Lutherin huumori saa minut myös nauramaan. Se on usein syvällisempää kuin hänen vakavammat puheensa.
Se on yltiösuoraa, tiivistää jotain oleellista ristiriitaisesta ihmiselämästä ja korostaa armoon perustuvaa uskoa. Tyttäreni Minea purjehti kimaltavan valkeassa rinsessan puvussa takaa rinnalleni ja tokaisi.
– Et sinä oikeastaan ole yhtään hullumpi tyyppi. Mykistyin. Vasta hetken kuluttua sain ääneni kulkemaan ja rykäistyä.
– Oi, kiitos, kaunis Minea! Et sinä itsekään ole hullumpi. Etkö kuitenkin kehu minua nyt hieman liikaa? käytin Minean suosimaa korkeakirjallista tyyliä, jota päiväkodissa oli kaksosten kohdalla luonnehdittu ” eeppiseksi”.
– Oi ei, isi. Kyllä sinä olet kaikkein hullumpi, Minea sanaili kohteliaasti, nosti pikkurillinsä ja askelsi kulman taakse.
Hohotin äänettä, vedet silmissä.
Luin eteenpäin, kuinka munkkiveli Martin Eleutherus sai oivalluksen siitä, kuinka ihminen pelastuu armosta vain Kristuksen maksamalla ristin hinnalla ja että pelastuksen saa pyytämällä osakseen. Hän istui tuolloin Augsburgin linnan tornikäymälässä.
Paikanvalinta oli Jumalan huumoria. Martin joutui usein istumaan tornissa kivulloisen ummetuksensa vuoksi. Se osoittautui teologisesti ja historiallisesti merkitykselliseksi piinaksi.
Pieni voi olla suurta. Yksi pieni hengen jättiläinen Minea, ilmaantui seuraavalle kierrokselleen, istuutui pöydän päähän ja alkoi erään monologeistansa kuin teatterin näyttämöllä, minua vilkaisematta.
– Kuulkaa, kun minusta tuntuu, että minä puhun liikaa! Puhunkohan minä? Hän väänteli siroja käsiään silmiään pyöritellen ja totesi lopulta nyökyttäen: Oi, kyllä! Oi, kyllä minä puhun liikaa. Olenpa minä hupsu!
En ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin hän riensi kämmen otsallaan takaisin leikin hurmaan siskojensa luo. Mietin, olinkohan minä taas leikin metsäerakko.
Sellainen, joka vain istui ja luki, huudahteli kärttyisiä käskyjä ja kieltoja. Mutta joka kuulemma jakoi myös kiitosta ja herkkuruokia, suostui ravaamaan hevosena pitkin lattioita ja pyyhkimään pyllyjä.
Mietin, olivatko laki ja armo tasapainossa kasvatuksessani. Kuri näytti korostuvan, mutta pyrin rakkaudelliseen läsnäoloon ja tasapuolisuuteen sekä siihen, että jaoimme paljon fyysistäkin yhdessäoloa muun muassa halauksin ja painien.
Katsahdin ikkunasta pihamaalle, jolle alkoi jytkähdellä lumihiutaleita. Oli hämärää. Olisi alettava iltapuuhat. Minea loikki esille balettityyliin.
– Täälläkö sinä vielä istut? hän kysyi hämmästyneenä kuin olisimme nähneet viimeksi pari vuotta sitten.
– Mitäpä muuta? Seitsemän vuotta on kyllä kulunut pääasiassa teidän ehdoillanne ympäri Lounais-Suomea temmeltäessä, siellä ja täällä. Kuljetellessa, leikkipuistoihin ja urheiluhalleihin irti päästäessä ja sitten kiinni jahdatessa. Yötä päivää, niin etten pian nimeäni muista. Lähimuisti on jo vajaa kolme minuuttia, minä tiputtelin jäyhästi oman monologini.
Oli Minean vuoro nauraa. Ne kaksi muuta huusivat suurella, korkialla äänellä olohuoneessa.
Tarmo Pöntinen
Kirjoittaja on laitilalainen seitsemän lapsen isä.