Tapahtumailtana kartanossa on vieraillut neljä henkilöä, joita Kettunen kuulustelee. Illan kulku alkaa selvitä pala palalta takaumien kautta.
Vaikka yllä kerrottu juoni on yksinkertainen, se ei ole suinkaan tylsä, vaan ennemminkin tehokas. Kun versiot yöllisistä tapahtumista poikkeavat tai ovat jopa ristiriidassa toistensa kanssa, alkaa katsojalle valkenemaan, ettei kaikki olekaan niin itsestäänselvää kuin alkujaan luulisi.
Ainoa päivänselvä asia on se, että Ojanen oli kammottava ihminen, joka eläessään levitteli hyviä perusteita tulla tapetuksi ympäri maita ja mantuja kuin nurmikonsiemeniä.
Pidin siitä kuinka esityksen miljöö oli toteutettu. Kaikki tapahtui kahdessa yksinkertaisesti, mutta toimivasti ja tehokkaasti lavastetussa paikassa.
Ensinnäkin poliisiasemalla, jossa henkilöhahmot kertoivat versionsa tapahtumista. Kuten asiaan kuuluu, näitä tarinoita ei kerrottu yleisölle, vaan tapahtumat näytettiin ja näyteltiin.
Tällöin valot sammutettiin, ilmaan päästettiin tunnelmaa luovaa savuefektiä, ja yhtäkkiä oltiinkin toisessa tapahtumapaikassa, Ojasen olohuoneessa, jossa liikemies itse retkotti verinen reikä päässään.
Kaikki näyttelijäsuoritukset olivat kehujen arvoisia. Jotkut hahmoista tosin jäivät enemmän syrjään kuin toiset, mikä johtunee siitä, että tietyt roolihahmot olivat muita ”päällekäyvempiä”.
Tästä esimerkkinä ärsyttävä ja teennäinen intellektuelli Halme, jonka Mika Sjöblom teki lihaksi ihailtavalla tavalla. Tai liikemies Ojanen, jonka överin öykkärimäisen empatiakyvyttömyyden ja sen vastapainona toimineen surullisuuden Kaupinsalo toi välillä pelottavallakin tavalla katsojien iholle.
Näytelmän, tai ehkä ennemminkin Joel Elstelän käsikirjoituksen suurin ongelma oli mielestäni se, että se yritti olla hauska, mutta ei oikein naurattanut, ainakaan minua.
Halpojen irtonaurujen kerjääminen esimerkiksi kaksimielisyyksien avulla vei aivan turhaan pohjaa pois muuten positiivisella tavalla pimeältä ja vinksahtaneelta tunnelmalta. Siinä kohtaa missä tunnelmaa kevennettiin, olisi sitä pitänyt mielestäni entisestään painostaa.
Ehkä naurukin olisi maittanut paremmin, jos ensin olisi maltettu luoda hartaammin jännitettä, joka olisi sitten huumorin keinoin päässyt purkautumaan.
Hassuttelun lisäksi myös tarinan tuominen ”tähän päivään”, tai siis tekstin kirjoitusajankohtaan, tuntui hieman tarpeettomalta. Jos Vilin ( Ville Ruoranen ) ja Charlyn ( Emma Kivistö ) pukeutumista ei oteta lukuun, huokui kaikki lavastuksesta, puvustuksesta ja henkilöiden habituksesta lähtien hienolla tavalla jotakin kadonnutta, ajatonta aikaa.
Sitten yhtäkkiä joku hahmoista mainitsee cd-romput, ja 2000-luvun alku lävähtää vasten kasvoja kuin tuulilasiin räpytellyt harakka.
Kaikenkaikkiaan Murha mielten mukaan oli nautittava esitys. Pauliina Saloniuksen ohjaamat näyttelijät suoriutuivat rooleistaan ilmeikkään värikkäästi, mutta jatkuvan huutamisen ja ympäriinsäsäntäilyn karikot välttäen.
Siirtymät kohtauksesta toiseen toimivat kuin häkä. Kartanokamarisssa leijaileva värivalaistu savu korosti juuri oikeissa kohdissa henkilöhahmojen viheliäisiä luonteenpiirteitä. Murhaajan henkilöllisyyttä onnistuttiin kuin onnistuttiinkin piilottelemaan viime minuuteille saakka.
Erityisesti minua viehätti se, että vaikka osa hahmoista oli siinä mielessä yksiulotteisia, että heidän koko persoonansa tuntui rakentuvan vain jonkin tietyn ominaisuuden tai heikkouden varaan, oli näistä henkilöhahmoista muodostuva kokonaisuus kaikkea muuta kuin mustavalkoinen.
Tuomalla katsojan eteen monia yhtä uskottavia versioita samoista tapahtumista, näytelmä ikään kuin pakotti katsojan hyväksymään, että totuus on vähintäänkin venyvä käsite, ja me kaikki voimme sittenkin olla väärässä.
Pyhämaan nuorisoseuran näyttämän 20-vuotiskiertue tulee Laitilan Urheilutalolle esiintymään keskiviikkona 12. helmikuuta.
