Ossi Nyström
Paranormal Investigations Group Finland -ryhmän toinen perustaja, valkeakoskelainen Mika Nikkilä kertoi torstaina Laitilan kirjastossa yliluonnollisista kokemuksistaan sekä niihin perustuvasta Suomen Aavemetsästäjät -kirjastaan.
– Olen ihan normaali nelikymppinen äijä, rekkakuski ammatiltani, Nikkilä aloitti.
– Seitsemänvuotias poikani on elämäni tärkein asia, mutta viimeiset seitsemän vuotta elämääni on hallinnut toinenkin puoli. Olen tutkinut sellaisia paikkoja Suomessa, joissa on todettu kummittelua.
Tammikuussa 2014 Nikkilä perusti veljensä Markus Nikkilän kanssa Paranormal Investigations Group Finland -ryhmän.
– Sanoin veljelleni, että mitä jos mentäisiin vähän syvemmälle näihin asioihin, ja ruvettaisiin tutkimaan ihan oikeasti, että voiko elämää olla jollain tasolla maanpäällisen kuoleman jälkeen.
Perustamisen jälkeen ryhmä on tehnyt yli 300 tutkimusta eri kohteissa.
– Kun tavarat vaihtavat paikkaa, kuuluu outoja ääniä ja muuta, niin meihin kannattaa ottaa yhteyttä. Me ei olla minkäänasteinen firma, vaan tämä on täysin harrastepohjaista toimintaa.
Toiminnassa keskeisessä roolissa ovat erilaiset laitteet, joiden avulla yritetään sekä hankkia todisteita henkimaailman olentojen olemassaolosta että myös kommunikoida sellaisten kanssa.
– EMF-mittari mittaa sähkömagneettisten kenttien muutoksia siinä paikassa missä ollaan. Hengethän ovat jonkinasteista energiaa, ja silloin kun tuo rupeaa reagoimaan paikassa, missä ei ole sähköt päällä, on mahdollisuus siihen, että ollaan päästy asian ytimeen. Ghostbox-niminen laite skannaa satunnaisesti radiokanavia ja muodostaa samalla white noise -nimistä ääntä, jonka avulla on mahdollisuus saada yhteys niihin henkiin.
Pakkaa sekoittaa se, että radioasemien välillä seilatessaan ghostbox päästää väistämättä kohinan lisäksi läpi myös satunnaisia radiolähetysten ääniä.
– Laitteen antamiin tuloksiin täytyy siksi suhtautua mahdollisimman skeptisesti. Sen takia 5–6 tunnin keikan materiaalin läpikäymiseen menee noin 300–400 tuntia.
EMF-mittarin ja Ghostboxin lisäksi aavemetsästäjien työkalupakkiin kuuluvat esimerkiksi yökuvausvideokamera ja digisanelin.
– Sanelin jätetään sellaiseen paikkaan, missä me ei itse olla sillä hetkellä, tallentamaan niitä mahdollisia ääniä, joita ihmiskorva ei pysty paikanpäällä kuulemaan. Valvontakamerat ovat myös ihan peruslaitteistoa. Jos liiketunnistin havaitsee jotain, niin se tallentaa sen muistikortille.
Kaksikko kokeili laitteistoa ensimmäistä kertaa Valkeakosken lähistöllä olevassa kartanossa, jonka kellarissa tapettiin kansalaissodan aikaan punavankeja. Niin kuin se ei riittäisi, kartano on myös rakennettu vanhan kalmiston päälle.
– Kun paikka alkoi lähenemään, sanoin Markukselle, että ei hitto, otetaan muutama valokuva ja pistetään Facebookkiin ja lähdetään kotiin nukkumaan. Mutta eihän sinne voinut olla menemättä. Oltiin 5–6 tuntia, ei osattu oikein käyttää laitteita vielä, ja homma meni vähän läpijuoksuksi.
Toisinaan juuri silloin alkaa tapahtua, kun sitä osaa vähiten odottaa.
– Tuli kotiinlähdön aika, ja Markus lähti ensin ulos. Minä jäin vielä valokuvailemaan, kunnes päätin itsekin lopettaa. Pistin takin kiinni, kameran kaulaan ja laitteet taskuihin, ja lähdin kävelemään loivia rappusia. Seuraava muistikuva on, kun makaan siellä rappusten päässä. Silloin tuli pakokauhu, ja juoksin autolle todella lujaa! Pikkuveli ihmetteli, että mikä vaivaa. Sanoin muutaman ruman sanan, ja sitten mentiin.
Tapahtunut teki Nikkilään syvän vaikutuksen.
– Joku heitti minut naamalleni siellä. Se oli yksi konkreettisimman tuntuisista asioista, mitä minulle on ikinä tapahtunut, ja valitettavasti näitä on tapahtunut monta kertaa myös tuon jälkeen.
Usein toistuviin tapahtumiin tuppaa tottumaan, oli ala mikä tahansa. On kuitenkin asioita, joihin aavemetsästäjäkään ei turru koskaan.
– Tiettyihin perusilmiöihin mitä havaitaan, mitä on jo kokenut, niin ne ei kosketa enää niin paljon kuin silloin alussa, mutta sitten tulee aina uusia. Ja siihen ei turru koskaan, jos esitetään vaikka kysymys, että “voitko toistaa nimen Mika”, ja sitten muutaman sekunnin päästä sieltä tulee oma nimi. Se tuntuu aina yhtä pahalta. Tai hyvältä ja pahalta, miten sen nyt sanoo.