Marraskuulla hän tarkoittaa loka–tammikuun välistä ajanjaksoa, joka on tuntunut Etelä-Suomessa yhdeltä katkeamattomalta ja pimeältä sadekaudelta.
Vähän naurattaa kuulemani uusi marraskuun määritelmä, mutta tottahan se on. Tuntuu, että syksyllä päällemme laskeutunut sinnikäs parivaljakko – vesisade ja pimeys – ei ole juuri hellittänyt otettaan.
Vaikeahan viime kuukausien keleistä on hyviä puolia repiä, paitsi jos ei tykkää kylmästä. Itse olen iloinnut ainakin siitä, että ei ole ollut liukasta. Kävin joululomalla Vaasassa, ja kun liukastelin luistelurataa muistuttavilla parkkipaikoilla, niin kiukku nousi vanhasta muistista hämmästyttävän nopeasti. Tuolloin talvi yllätti, eikä itselläni ollut alla nastoja, toisin kuin autolla.
Suomalaisten innokkuudelle puhua säästä on helppo naureskella ja ulkomaalaiset ymmärrettävästi saattavat sortua jopa pieneen pilkallisuuteen. Mutta saa tulla tänne kokeilemaan – alkanee pilkan terä tylsistyä joskus vuosikymmenen jälkeen. Me suomalaisen sään karaisemat saatamme toki itsekin naureskella lämpimän itseironisesti sisäisille kelikameroillemme, mutta me tiedämme perimmäisen syyn: puhumme säästä, koska se on niin hallitseva asia.
Helsingin Sanomat kertoi australialaisesta Leigh Ewinistä (9.1.), joka muutti Suomeen jo vuosia sitten. Suomen säähän mieheltä kesti aikansa tottua, mutta nyt hän on totaalisen hurahtanut esimerkiksi talviuintiin.
”En tiennyt, että Suomessa tarvitaan niin monta eri takkia. Pitää olla erikseen kevättakki, sateenpitävä takki, todella lämmin talvitakki ja tyylikkäämpi takki, jonka voi pukea, kun menee juhliin. Ja sama juttu kenkien kanssa”, mies listasi jutussa.
Ah, miten riemastuttava huomio. Samahan koskee myös esimerkiksi päähineitä, käsineitä ja ulkoiluhousuja. Ja sanonpahan vain, että kyllä ihmisluonnetta kummasti karaisee arkirumba jo muutaman kurahousuikäisen lapsen kanssa Suomen ilmastossa.
Silti ehdottomasti yksi parhaita lääkkeitä sään aiheuttamaan ketutukseen on ulkoilu, että antautuu ankean pimeyden ympäröimäksi, navakan tuulen riepoteltavaksi, jäätävän tihkun runneltavaksi. Ihmisen päässä tapahtuu nimittäin silloin yleensä jotakin kaunista. Joko sitä nöyrtyy itseään suurempien voimien edessä: näin on, enkä muuta voi ja se on hyvä. Tai sitten sitä kärsii armottomasti ja alkaa pitkistä piinakilometreistä selvitäkseen ajatella, siis tutustua toden teolla itseensä. Mikä löytö!
Toisaalta, tulee niitäkin kertoja, kun pää humisee pohjoistuulen tuiverruksessa tyhjyyttään eikä ulkoilu huvittaisi yhtään. Mikä riemu, kun pimeästä ja sateesta astuu eteiseen ja voi todeta, että joka kilometri oli silkkaa kärsimystä, mutta selvisinpä sitkeydellä, taas kerran! Silloin se iskee: Vahva tunne, että kyllä se tästä, elämä. Että jokainen pimeä päivä on kuitenkin askel valoa kohti.
Sitä ennen: olkoon voima kanssamme!
Kirjoittaja on
Laitilan Sanomien toimittaja.