Kun Laila, 80, ja Unto, 79, ensimmäisen kerran tanssivat yhdessä, kumpikin tunsi jotakin aivan erityistä.
– Meillä kummallakin vain siinä tanssiessa jotenkin ihanasti naksahti, Laila kuvailee nauraen ja saa vieressään istuvan Unton nyökyttelemään päätään hyväksyvästi: tunne on ollut selvästi yhteinen.
Istumme keittiön pöydän ääressä ja puhumme rakkaudesta. Siitä kahdeksankymppiselle pariskunnalle on ehtinyt kertyä monenlaista kokemusta, samoin myös rakkauden hiipumisesta ja avioliiton päättymisestä kuolemaan. Unto ja Laila ovat muistutus siitä, että rakkaus kuuluu kaikille.
Mutta palataanpa vielä kohtalokkaaseen tanssiin, jonka pyörteissä Laila ja Unto tunsivat sisällään jotakin suurta liikahtavan. Tanssin jälkeen Laila nimittäin kirjoitti vihkoonsa, johon hänellä on tapana kirjata tapahtumia ja ajatuksia, että Unto on vienyt hänen sydämensä.
– Niin siinä vain kävi, Laila vahvistaa.
Kaksikon kuvaamasta ihanasta naksahduksesta on nyt aikaa reilu vuosi. Kohtaaminen – ja kohtalokas tanssihetki – tapahtui Laitilan vanhainkodin tiloissa pidettävässä Pirttikerhossa, joka on ikäihmisten virkistystoimintaa.
Totta siis sanonta, että rakkaus ei katso aikaa eikä paikkaa.
– Me ollaan jo tämän ikäisiä ihmisiä, joten onhan se vähän kuin ihme, että tällaista tapahtuu, Laila hämmästelee.
– Minä ainakin olisin kuin orpo piru ilman Lailaa, Unto huudahtaa ja saa Lailan nauramaan.
Onhan sitä kysyttävä: tuntuuko ihastuminen ja rakastuminen kahdeksankymppisenä samalta kuin nuorempana?
– Ei, vaan tuntuu paremmalta, Laila huudahtaa hymyillen ja jatkaa: – Nyt osaa keskittyä olennaiseen, olla toisen kanssa rauhassa.
– Niin, tässä iässä sitä osaa olla jo rento. Se on katsos niin, että on surkeeta, kun vanhenee, mutta hienoa, kun kypsyy, Unto naurahtaa.
Ennen toistensa kohtaamista kummankin elämässä on ehtinyt tapahtua yhtä ja toista sekä iloista että surullista.
– Minä olen työskennellyt monenlaisissa töissä, reissannut ympäri Suomea, mutta erityisen hyvin olen tutustunut kotiseutuuni eli Hämeeseen, Unto kertoilee.
– Olen tällainen hiljainen hämäläinen, hän pukahtaa ja saa Lailan nauramaan, eikä ihme: hiljaiseksi Untoa nimittäin ei oikein voi kuvailla.
– Olen ollut kaksi kertaa naimisissa ja kahdesti olen myös eronnut, hän jatkaa taustansa avaamista ja kertoo olevansa viiden lapsen isä.
Laitilaan hän päätyi reilu vuosi sitten.
– Yksi lapsistani asuu täällä ja tulin tänne vähän kuin avun piiriin. Minulle on iän myötä tullut kaikenlaista kremppaa, hän harmittelee.
Laila puolestaan on syntyjäänkin laitilalainen ja kotoisin Vaimaron kylästä. Hänellä on neljä lasta pitkästä avioliitosta.
– Olin monta vuotta mieheni omaishoitaja ja yhteinen elämämme päättyi hänen kuolemaansa.
Synkkänä varjona Lailan elämässä on vauvasta lähtien ollut isättömyys.
– Isäni kuoli sodassa, kun olin yhdeksän kuukauden ikäinen. Isän ikävä on ollut läsnä elämässäni aina, ja on edelleen.
Unto ja Laila ihmettelevät itsekin, miten helpolta heidän yhteinen olemisensa on alusta saakka tuntunut.
– Meillä on hyvä ja hauska olla toistemme kanssa, huumorintaju yhdistää meitä.
Yhdessä he esimerkiksi pelaavat maijaa, laulavat, katsovat kotimaisia elokuvia, käyvät kaupassa tai ajelemassa.
– Meillä kummallakin on oma punainen mopo, joilla me sitten peräkanaa körötellään, Laila kertoo nauraen ja paljastaa, että mopot ovat saaneet heidän puheessaan lempinimetkin: seniorimopot on ristitty rimpuloiksi.
Yhdessä he myös harrastavat. Unto on ollut aktiivinen kuorolainen vuosikymmenet, nyt hän laulaa senioriporukassa yhdessä Lailan kanssa. Tiistaisin he suuntaavat Kaukolankodin Pirttikerhoon, josta on tullut kummallekin yksi viikon kohokohdista.
– Sinne on niin ihana mennä ja kävisimme Unton kanssa siellä vaikka parikin kertaa viikossa. Pirttikerhon ohjaajat ovat niin ihania ja siellä tehdään aina niin kivoja juttuja. Tärkeää on myös päästä tapaamaan muita kerholaisia.
Laila myös kirjoittaa ruutuvihkoon ajatuksistaan ja siitä, mitä Pirttikerhossa kulloinkin on tehty. Tekstin lisäksi vihkon sivuilla on kauniita piirustuksia.
– Olen aina tykännyt piirtämisestä, mutta nyt vielä enemmän. Unto osti mulle joululahjaksi upean maalaustarvikesalkun, jossa on monenlaisia värejä, Laila selvittää innoissaan.
Laila myös kutoo mielellään.
– Välillä Laila kutoo niin keskittyneesti, että se vähän harmittaakin. Minä sitten toisinaan piilottelen niitä sukkapuikkoja, että saisin myös huomiota, Unto paljastaa nauraen.
Mikä Lailassa on parasta?
– Kaikki, ei hänessä huonoja puolia olekaan, Unto naurahtaa ja kertoo, että välillä Laila haluaa olla rauhassa ja silloin kumpikin viettää aikaa omassa kodissaan.
– Mutta ei sitä kauaa kestä, kun ei Laila minusta eroon halua, Unto hihkaisee, ja kasvoille nousee vekkuli ilme.
Unto sanoo, että kertoi heti alkuun Lailalle avoimesti asioistaan.
– Ajattelin, että lyön kaikki pöytään, ja hän sitten päättää ottaako vai jättääkö. Otti se. Ja meillä on sellainen aito kumppanuus ja tiedän, että voin luottaa Lailaan ihan joka suhteessa.
Kun tulee Lailan vuoro kertoa Unton hyvistä puolista, hän sanoo vain, että Unto valloitti hänen sydämensä.
– Niin täysin, että rakastuin häneen. Ei yhtään vähempää, hän sanoo, ja se kertoo kaiken olennaisen.
Kun Lailan ja Unton suhde syveni, he alkoivat pohtia, miten tilanteesta kerrotaan läheisille, lähinnä kummankin lapsille.
– Kyllä se pelotti. Mutta onneksi pääosin kaikki on mennyt tosi hyvin. Se, että läheinen ei hyväksy toisen valitsemaa kumppania, niin onhan se kipeä asia, he myöntävät.
– Olemme sitten ajatelleet niin, että kun olemme kaksi aikuista ihmistä, niin meillä on oikeus päättää tällaisista asioista.
– Tässä iässä tartutaan hetkeen ja pidetään siitä kiinni. Lailan kanssa olemista en mihinkään vaihtaisi, Unto sanoo.
Mitä ajatuksia tällä hurmaavalla kaksikolla on tulevaisuudesta?
– Meillä on tämä hetki, muusta emme tiedä. Toivon vain asioiden jatkuvan näin, Laila sanoo hetken miettimisen jälkeen.
– Kun itse ajattelen tulevaisuutta, niin pakko on rehellisyyden nimissä sanoa, että kyllä se montun pohja tulee mieleen, näin karskisti sanottuna, Unto aloittaa mietteliäänä.
– Mutta toisaalta se on myös asia, joka antaa arvon jokaiselle päivälle, hän jatkaa.
Entä mitä he tuumaavat onnesta?
– On oltava rohkeutta tarttua siihen silloin, kun se osuu kohdalle, Unto vastaa.
Onneksi heillä oli.
TOIMITTAJAN KOMMENTTI
Olin saanut muutaman mutkan kautta vinkin ihastuttavasta juttuaiheesta, nimittäin ikäihmisten rakkaudesta ja siitä, miten rakastumisen ihanuus saa varttuneemmankin ihmisen kukoistamaan. Kun soitin Laila Saariselle ja ehdotin jutun tekemistä Laitilan Sanomiin , hän oli hämmästynyt.
– Ai että meistä kirjoitettaisiin lehteen? Mutta eihän me olla mitään julkkiksia, tavallisia ihmisiä vaan, hän toppuutteli.
Kun selitin, että ajatuksena on tuoda jutun kautta esiin, miten onni ja rakkaus saattavat täysin yllättää kenet tahansa ja missä tahansa, niin hän totesi heille Unton kanssa käyneen juuri niin.
– Ja että voisitte olla rohkaisemassa ihmisiä teidän tarinallanne tarttumaan valon pilkahduksiin, vaikka se saattaa pelottaa ja arveluttaa, avasin ideaani, kun olimme ensimmäistä kertaa yhteydessä. Lopputulos on tässä ohessa luettavana.
Paikallislehtityössä ihanaa on juuri se, että me kirjoitamme lähellä olevista asioista, ihmisistä ja ilmiöistä. Voimme olla osoittamassa, että lähinurkissamme tapahtuu vaikka mitä ja että meillä kaikilla, ihan tavallisilla ihmisillä, on upeita tarinoita kerrottavanamme. Ja että loppujen lopuksi ihmisen elämä – suruineen ja iloineen, ongelmineen ja onnen lähteineen – on perustaltaan melko samanlaista asuinpaikasta riippumatta.
Solina Saarikoski
Toimittaja
