Ossi Nyström
Laitilasta vuosien varrella tehtyjen lukuisten muinaislöydösten ansiosta tiedetään, että seudulla on vietetty monenlaista perhe-elämää jo tuhansien vuosien ajan. Kaikkein vanhimmat löydöt ajoittuvat kivikaudelle, jolloin vain Laitilan pitäjän itäosa oli merenpinnan yläpuolella.
Vaikka moni asia oli kivikaudella eri tavalla kuin nykyään, pysyvät jotkin ihmiselämän realiteetit muuttumattomina. Yksi niistä on se, että perhe tarvitsee katon päänsä päälle. Kivikaudella asumuksen paikka löytyi todennäköisesti veden läheltä, etelään viettävälta hiekkapohjaiselta alueelta.
– Pieni viettäminen ja hiekkapohja ovat pitäneet huolen siitä, että asuintilat pysyvät kuivina. Veden läheisyys taas oli tärkeä elementti niin ruuanhankinnan kuin kulkemisenkin kannalta. Joet, järvet ja vesistöt olivat esihistorian moottoriteitä. Kesällä kuljettiin veneillä ja talvella hiihtäen, arkeologian tohtorikoulutettava Joonas Kinnunen Turun yliopistolta kertoo.
Kun kriteerit täyttävä paikka löytyi, kohosi siihen paalurakenteinen, pitkän suunnikkaan muotoinen asumus.
– Paalujen väliin punottiin oksaa ja sen jälkeen kokonaisuus silattiin savella tiiviiksi. Saven joukossa oli usein olkea, sammalta ja hiekkaa, joiden sekoituksella saviaines kuivui paremmin, eikä lähtenyt niin helposti halkeamaan.
Tämän päivän perheissä lastenhuoneen jakaminen siskon tai veljen kanssa aiheuttaa toisinaan konflikteja. Oletettavasti myös kivikaudella esiintyi tämänkaltaista kipunointia, sillä asumukset olivat tavallisesti yksihuoneisia, ja perheet suuria.
– Sisustus on ollut askeettinen. Yleensä yhdessä kulmassa oli avoin tulisija, ja seiniä kiersivät penkit, joilla istuttiin ja nukuttiin, Kinnunen kertoo.
Varsinkin talvisaikaan tunnelma on ollut tiivis. Tilanne alkaa tuntua vieläkin tukalammalta, kun otetaan huomioon, että huonetta ei joutunut jakamaan pelkästään veljien, siskojen, vanhempien ja heidän vanhempiensa kanssa. Maatalouden ja karjatalouden hiljalleen yleistyessä samassa tilassa loikoilivat myös perheen karja ja muut kotieläimet.
– Tässä oli se etu, että eläimet itsessään pitivät myös tilaa lämpimänä, vaikka huonosti valaistussa, ikkunattomassa asumuksessa joutuikin tällöin vähän katsomaan minne astuu.
Tyypillinen lounais-suomalainen asutuskeskittymä, johon kuului tavallisesti viitisen taloa, oli siinä mielessä tasavertainen yhteisö, että ”paremmatkin perheet” asuivat samanlaisissa oloissa kuin hierarkiassa alempana olevat perheet.
– Syy lienee aika pragmaattinen: talvi on Suomessa pitkä, ja pientä yksihuoneista asumusta oli helpompi pitää lämpimänä kuin monihuoneista lukaalia.
Kinnusen mukaan kivikauden asutuskeskittymät olivat sukulaisten muodostamia yhteisöjä.
– Perheyhteisö on ollut läheinen suku. Isä, äiti, lapset ja isovanhemmat, sekä muut sukulaiset. Harvoin ollaan eletty niin sanottuna ydinperheenä kaukana muista sukulaisista.
Tänä päivänä ollaan jo hiljalleen pääsemässä irti ajatuksesta, että perheen voi muodostaa vain juuri tietynlainen kokoonpano ihmisiä. Mutta miten asiasta ajateltiin kivikaudella?
– Tätä kovasti pohditaan tällä hetkellä, kun analyysimenetelmät ovat kehittyneet niin huimasti, että myös paikoitellen erittäin fragmentaarisen muinais-DNA:n analysointi onnistuu, ja pystytään tunnistamaan esimerkiksi vainajan sukupuoli. Todennäköisesti tavallisesta poikkeaviakin perhemalleja on ollut, Kinnunen arvelee.
Kivikauden perhe-elämää ovat todennäköisesti määrittäneet jonkinlaiset sukupuolitetut kulttuuriset roolit, mutta ne eivät ole välttämättä vastanneet omaan aikaamme pinttyneitä sukupuolirooleja.
– Perinteisesti ollaan ajateltu, että naiset jäivät kotiin, keskittyivät ruuanvalmistukseen, keramiikan ja työkalujen tekemiseen, kun taas miehet keskittyivät enemmän ravinnon hankintaan. Mutta mikä sitten on totuus, sitä ei arkeologisesta aineistosta pystytä vielä sanomaan.
Perinteisiä näkemyksiä ovat horjuttaneet hiljattaiset DNA-analyysit, joiden perusteella esimerkiksi jotkut aiemmin miesten haudoiksi luokitellut skandinaaviset viikinkihaudat ovatkin osoittautuneet naisten haudoiksi.
– Luulen, että kymmenen tai kahdenkymmen vuoden päästä meillä on hyvin erilainen ymmärrys asiasta.
– Lasten ja vanhusten asemasta perheyhteisössä etnografinen aineisto osaa kertoa sen verran, että usein metsästäjä-keräilijä-yhteisöissä vanhukset osallistuivat lastenhoitamiseen ja lapset puolestaan kykyjensä mukaan ravinnonhankintaan.
Kivikautisten perheiden arkielämän keskiössä oli tarve saada kaikki nälkäiset suut ruokituksi. Se onnistui metsästämällä, kalastamalla, keräilemällä erilaisia luonnon antimia ja lopulta myös viljelemällä maata.
– Ensimmäiset viitteet maanviljelyksestä ja karjanhoidosta ovat kivikaudelta, vaikkakin se pysyi pienimuotoisena rautakaudelle saakka. Pyyntiä harjoitettiin laajalti. Pääosin elämä on pyörinyt elannon hankkimisen ja perheen selviytymisen ympärillä. Siinä kaikki ovat laittaneet oman kortensa kekoon, mutta ei elämä ole ollut pelkkää surkeutta ja nälkää.
Vaikka lapset osallistuivat perheen ravinnonhankintaan, on selvää, että he myös leikkivät siinä missä tämänkin ajan lapset. Lasten käsissä mikä tahansa esine saattoi muuttua leluksi.
– Karhun tai muun eläimen muotoinen kivi on voinut olla uskonnollinen esine tai sitten lelu. Yleensä jos arkeologiassa jollekin esineelle ei keksitä mitään hyötykäyttöön liittyvä tarkoitusta, se tulkitaan uskontoon liittyväksi, tai leluksi. Käpylehmät ja vastaavat lienevät liittyneet aika vahvasti lapsuuteen.
Myös aikuisilla oli toisinaan vapaa-aikaa. Vakka-opiston akvarellikursseja ei vielä ollut, mutta maalaamista saatettiin silti harrastaa. Vaikka Laitilasta ei olekaan löytynyt kalliomaalauksia, on täälläkin todennäköisesti ymmärretty punamultamaalin monet käyttömahdollisuudet jo kivikaudella.
– Kivikautiset kalliomaalaukset on tulkittu rituaaleiksi, joilla on pyritty aikaansaamaan hyvää pyyntionnea, mutta niitä on tulkittu myös karttamerkeiksi. Eli kun näet tämän kuvan niin tiedät, että olet kohta kotona. Mutta on aivan hyvin mahdollista, että niitä on maalattu ajanvietteeksi.
Saattaa olla, että maalauksista ehdittiin keskustella illalla perheen kesken leirinuotiolla, samalla kun valmistauduttiin kuuntelemaan tarinaa, joka saattaisi tällä kertaa olla joku sukupolvelta toiselle muistin varassa siirtyvä klassikko, tai sitten jokin tyhjänpäiväinen loru, jota kukaan ei enää huomenna muistanut, mutta joka antoi leirinuotiolla istuville mahdollisuuden laittaa aivonsa hetkeksi narikkaan raskaan päivän päätteeksi.
– Tarinankerronta on ihmisillä edelleen vahvana, joten voisin kuvitella, että paljon on istuttu nuotion äärellä ja kerrottu tarinoita.
Kivikautinen perhe-elämä vaikuttaa tämä päivän näkövinkkelistä varsin koruttomalta ja yksinkertaiselta, mutta silti perin juurin haastavalta. Kinnusen mukaan on kuitenkin asioita, joista tämän päivän perheet voisivat ottaa oppia esihistoriallisilta edeltäjiltään.
– Tiivis perheyhteisö on asia, joka on kadonnut todella nopeasti. Jos miettii sitä, että kivikautisessa perheyhteisössä isovanhemmat ovat pitäneet huolta nuorimmista lapsista ja vastavuoroisesti aikuiset ovat pitäneet huolta isovanhemmista ja kaikki ovat puhaltaneet yhteen hiileen, niin sellaista ei enää ole. Modernissa elämässä jokainen joutuu olemaan vähän liiaksi oman onnensa seppä, mikä näkyy tilastoissa muun muassa yksinäisyyden kasvuna.
Jutussa on käytetty lähteenä Museoviraston muinaisjäännösrekisteriä, jota voi tutkia osoitteessa www.kyppi.fi
Laitilan keskiaika odottaa löytäjäänsä
Laitilasta tehdyille muinaislöydöksille on leimallista, että niistä suuri osa ajoittuu kivi- tai rautakaudelle. Maalaisjärjellä ajateltuna esimerkiksi keskiaikaisia löydöksiä luulisi kuitenkin olevan enemmän, ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, että keskiajasta on kulunut vähemmän aikaa kuin rauta- tai kivikaudesta.
– Syy lienee tutkimushistoriallinen, eli Laitilan keskiaikaisia kohteita ei ole siinä määrin etsitty kuin kivikautisia. Näyttäisi siltä, että valtaosa kivikautisista kohteista on löydetty 1950–70-luvuilla, kun taas nuorempien, erityisesti keskiaikaisten kohteiden löytymiset ajoittuvat enemmän 90-luvun jälkeiseen aikaan, Joonas Kinnunen valaisee.
1990-luvun puoliväliin mennessä Laitilassa oli toteutettu kolme suurta arkeologista inventointiprojektia, mutta sen jälkeen sellaisia ei ole juuri tehty.
– Tuolloin tutkimuksellinen painopiste oli enemmän kivikaudessa. Eli kivikautta löydettiin enemmän, koska se kiinnosti ja sitä osattiin etsiä. Esimerkiksi keskiaikaa Laitilassa on aivan varmasti, se vain odottaa suurimmaksi osaksi vielä löytäjäänsä.
Moni löydöksistä on tullut esiin soranoton yhteydessä. Kuin kohtalon ivaa on se, että samassa yhteydessä ne ovat usein myös tuhoutuneet käyttökelvottomiksi.
– Useimmat arkeologiset kohteet löytyvät vahingossa. Paljon on tarinoita siitä kuinka maanviljelijä on peltoa kyntäessä huomannut ylös nousseen miekan. Aina kun mennään maanpinnan alapuolelle voidaan törmätä muinaisjäännökseen. Usein niitä ei kuitenkaan huomaa ennen kuin vasta liian myöhään. Itse löysin kerran taloyhtiön leikkipaikan hiekan joukosta pienen palan kampakeramiikkaa. Siinä on mennyt kivikautinen asuinpaikka hiekanoton yhteydessä.
Varsinaisia kivikautisten asumusten osia ei ole juurikaan säilynyt. Usein muinaisjäännökset ovatkin esimerkiksi keramiikan paloja, kvartsi-iskoksia ja vastaavia toissijaisia löydöksiä, joihin on törmätty esimerkiksi Krouvin ja Hangassuon alueen soranottopaikoilla ja hiekkakuopilla 1950 ja -70-luvuilla.
– Päätelmiä rakennuksista voi tehdä myös sekundäärisistä löydöistä. Paalunsijat ja savitiiviste kertovat rakennuskulttuurista. Se, että palanutta savea löytyy kohteesta tarkoittaa sitä, että rakennus on palanut. Palaessaan savi taas on jähmettynyt muotoonsa, jolloin niistä löytyvistä painanteista on pystytty päättelemään rakennustekniikkaa.
– Löydöksiltä usein tavatut keramiikka, kvartsi ja kvartsi-iskokset liittyvät elinkeinon harjoittamiseen. Keramiikka-astioissa valmistettiin ja säilytettiin ruokaa. Esimerkiksi astioiden huokosista löytyvistä rasvoista ja karstasta on tunnistettu erityisesti merieläinten ja marjojen olleen ravinnonlähteenä merkittävässä osassa. Kvartsista taas valmistettiin työkaluja: nuolenkärkiä, kirveitä ja niin edelleen.
Kun yritetään selvittää sitä kuinka menneen ajan ihminen on asunut ja elänyt, pystytään päätelmiä tekemään ennen kaikkea siitä kuinka hänet on haudattu.
– Luista pystytään nykymenetelmin kertomaan enemmän kuin arkeologian tieteenhistoriassa koskaan aiemmin. Radiohiiliajoitus kertoo vainajan iän, DNA kertoo sukulaisuussuhteista ja toisaalta isotooppitutkimukset kertovat siitä missä kyseinen ihminen on nuoruudessaan asunut, eli päästään hyvin kiinni liikkumiseen. Esinelöydöt puolestaan kertovat henkilön yhteiskunnallisesta asemasta ja toisaalta meripihka, jota Suomessa ei käytännössä esiinny, kertoo esimerkiksi yhteisön kauppasuhteista.
