Viime kuukausina eri foorumeilla on riittänyt puhetta siitä, miten perinteinen talvi on jäänyt suuressa osassa Suomea tulematta kokonaan. Yhdessä on hämmästelty poikkeuksellisen aikaisia kevään merkkejä; kukkivia pähkinäpensaita, vihertäviä silmuja, muuttolintuja, leskenlehtiä ja syksystä saakka pörhistelleitä pajunkissoja.
Poikkeusolopuhetta ovat vahvistaneet myös esimerkiksi vuodesta 1974 saakka sivakoidun Finlandia-hiihdon sekä Suomen vanhimman hiihtotapahtuman, vuodesta 1889 järjestetyn Oulun Tervahiihdon, peruminen. Kumpikin jäi väliin kehnon lumitilanteen takia.
Sääpuhe ja -kokemukset yhdistävät suomalaisia: suurin osa suomalaisista tietää, miltä lumi kuulostaa suksen alla, miltä jään kimallus näyttää talviauringon hohteessa tai miltä tuntuu, kun kieli tarttuu pakkasen kylmettämään metalliin.
Yhteisöllistä on hirtehinen säähuumorimmekin: Suomen suvi on lyhyt, mutta vähäluminen. Huvittuneen kauhistuneina jaamme kertomuksia, miten keskikesän juhlaa, juhannusta, on jälleen kerran vietetty kevyttoppatakki päällä ja villasukat jalassa.
Ja onhan siinä jotakin hyvin suomalaista, kun juhannuspäivänä aina joku toteaa, että tässähän tämä kesä sitten olikin – ja tarkoittaa tietysti sitä, että kesäpäivän seisauksen jälkeen päivät alkavat taas lyhetä. Kyse on kiertäen ilmaistusta valon ja lämmön kaipuusta.
Sääpuhe vahvistaa ja rakentaa kansallista identiteettiä sekä yhteenkuuluvuutta. Sillä on tärkeä sijansa ajassa, joka on monella tapaa pirstaleisempi kuin aiemmat vuosikymmenet.
Sääpuhe vaalii myös käsitystä suomalaisesta sisusta: tuli mitä tuli, me pärjätään! Suomalainen ei jää talvimyrskylläkään kotiin, vaan pakkaa tarvittaessa autoon mukaan nuotiopuut ja tulentekovälineet.
Solina Saarikoski
solina.saarikoski@laitilansanomat.fi