Inga Nuojua
Tammikuussa Kiinan suunnalta vyöryivät uutiset uudesta taudista. Silloin ajattelin, että kyseessä on sarsin kaltainen ongelma, mutta tämä tauti olikin helposti tarttuva ja siksi nopeasti leviävä.
Toimenpiteet, joihin on jouduttu turvautumaan, ovat meille kaikille sodan jälkeen syntyneille ennen kokemattomia. Joku ulkomaalaislääkäri totesi, että kunpa kyseessä olisi elokuva, jonka lopun voisi katsoa heti. Siinä kiteytyi se monen toive, että epävarmuus loppuisi.
Epävarmuutta lienee nykymaailmassa vielä raskaampi kestää kuin menneinä aikoina kahdestakin syystä. Ensinnäkin nykyinen uutisointi kertoo päivittäin koronatilanteesta kaiken eikä sitten muuta kerrokaan. Ilmeisesti Irakin sota on loppunut ja pakolaiset hävinneet Turkin ja Kreikan rajalta.
Toiseksi nykyihmisillä on harvalla se ymmärrys, että elämää ei voi hallita. Lapsuudessani sanottiin, ettei tauti tartu eikä rutto rupea, jos ei Luoja suo. Se ei estänyt toimimasta järkevästi, mutta se alensi stressitasoa.
Kun itse sairaus aikanaan on saatu pois päiväjärjestyksestä, tulee toivottavasti pohdinnan vaihe. Onko järkevää palata kiireen kaupalla samaan hullunmyllyyn, jota pyöritettiin ennen epidemiaa.
Onko työtehtävien kannalta välttämätöntä lentää jonnekin päin maapalloa joka viikko. Eikö monia asioita voi hoitaa vähintään yhtä tehokkaasti etäyhteyksin.
Pitääkö lapsia kuljettaa joka ilta johonkin harrastukseen. Voisiko heidän oma luovuutensa tuottaa mielekästä tekemistä kuten puoli vuosisataa sitten oli käytäntö.
Niukemmilla tuloilla on selvittävä, mutta kun aikaa on enemmän käytettävissä, voi ruokamenoissakin säästää sievoisesti, kun valmistaa syömiset perusraaka-aineista.
Nykytekniikalla voi ajankulukseen tehdä vaikka millaisia virtuaalimatkoja. Ainakin itselleni ne sopivat oikeita matkoja paremmin: ei tarvitse lentää omituisiin aikoihin, ei jonotella ja odotella milloin missäkin, saa syödä tuttua ruokaa ja nukkua omassa sängyssä – ihan ilmaiseksi.
Olen aina viihtynyt yksiksenikin. Harrastusmenojen loppumiset eivät haittaa ollenkaan. Kerrankin almanakka on tyhjä.
Mikä ilo on suunnitella päivän puuhat ihan omatahtiseksi. Olen palauttanut luonnossa liikkumisen päivärutiineihin. Sieltä tuntuu palaavan puhtia pullollaan.
Ja perushuolenpito on palannut. Ystäviin olen pitänyt aina säännöllistä yhteyttä. Nyt olen huomannut, että olen kilauttanut useammalle muullekin ihan vain kysyäkseni, kuinka pärjäilet.
Tällä iällä kuulumisiin sisältyy usein vaivoista kertomiset. Ne ovat monesti yhteisiä, jolloin voidaan kokeiltuja konsteja vaihtaa ja mieli virkistyy. Tunne on molemminpuolinen: emme ole täällä yksin tapahtuipa mitä tahansa.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.