Räyhähengetkö keskuudessamme? – Haltijat, tontut, noidat, pirut ja peikot ovat olleet entisaikojen ihmisille totisinta totta

0
Räyhähengistä ja henkimaailmasta luennoitiin Laitilan kaupungintalonvaltuustosalin alla sijaitsevassa kokoushuoneessa. Luento pidettiin ennen koronan takia annettuja kokoontumisrajoituksia.

Jussi Vaajasaari

Perkele, saatana ja piru puhuttivat maaliskuun puolivälissä Laitilan kaupungintalolla. Tuolloin Vakkaopiston luentosarjassa oli vuorossa Noituus, aaveet ja räyhähenget – yliluonnolliset ilmiöt kansanperinteessämme. Aiheesta luennoi teologian tohtori Hannu Kilpeläinen .

Luento oli järjestetty kokoushuoneeseen. Laitilalaisia asia kiinnosti niin, että huoneeseen tuli alkamishetkeen asti lisää väkeä niin, että tila tuli täyteen. Valtuustosalin puolelle siirtymistä jo alettiin puuhata, mutta tuoleja saatiin riittämään kaikille kuulijoille.

Haltijat, tontut, noidat, pirut ja peikot ovat olleet entisaikojen ihmisille totisinta totta niin kansantarinoissa kuin eletyssä elämässä. Yliluonnollisen henkimaailman olemassaoloa ei paljoa kyseenalaistettu.

Kaikkea maanpäällistä elämää hallitsi ylpistynyt paha henki eli enkeliruhtinas Lucifer, joka karkotettiin Jumalan hallitsemasta taivaasta hallitsemaan maanpäällistä elämää. Maailmankaikkeus jaettiin siis kahden erilaisen ja kilpailevan voiman kesken.

Ennen uskottiin, että piru pyrkii tekemään sopimuksia ihmisten kanssa luvaten kaikkea hyvää, jos saa sopimusosapuolen tai tämän lapset sitten, kun nämä kuolevat.

Luennolla pohdittiin muun muassa sitä, miksi noitavainoissa olivat uhreina vanhat naiset.

– Vanhat naiset koettiin tarpeettomiksi. Heitä pidettiin tuottamattomina, vaikka he hoitivat kotona ruuanlaiton, siivouksen ja lastenhoidon. Joissakin tapauksissa alettiin epäillä, että vanha nainen on muiden ollessa tuottavassa työssä tehnyt liiton pirun kanssa saadakseen takaisin menetettyä valtaansa, selitti Hannu Kilpeläinen.

– Ja niin vanhat noita-akat lentelivät luudalla kissoineen ja taloista pimittämine kahveineen ja pannuineen Kyöpelinvuoren noitasapatteihin viettämään orgioita pirun kanssa, jatkaa Kilpeläinen.

Teologian tohtori Hannu Kilpeläinen on vuosikymmenet tutkinut ihmisten uskoa ja uskomuksia. Häntä on kiinnostanut ennen muuta se, miten henkimaailman vaikutukset ovat siirtyneet uusina muunnelmina tämän päivän ihmisten kokemuksiin.

– Henkimaailman pahat oliot ovat siirtyneet maaseutukulttuurin haltijamaailmasta linnojen kummitusten kautta tämän päivän elokuviin, joissa noidat ovat nuoria ja seksikkäitä, kiteyttää Hannu Kilpeläinen perinteen muuntumista.

– Toisaalta suomalaisissa kansanperinteessä piru sai joskus myös hölmön tai tyhmän olomuodon, kuten kansansatujemme Matti ja Peikko tarinoissa, joissa ovela talonpoika huiputtaa tyhmää ja rumaa peikkoa tekemään talon työt. Tällekin genrelle on vastineensa nykyisin zombie-elokuvien rumassa ja nylkyttävässä helvetinkansassa, jatkaa Kilpeläinen.

Esitelmöitsijä kertoi myös omista kokemuksistaan, joissa hän on tavannut ihmisiä henkimaailmaan liittyvissä tilanteissa. Myös yleisö sai kertoa omista tai kuulemistaan yliluonnollisista tapahtumista.

Räyhähenget eli poltergeistit olivat mellastavia henkiolentoja, joille oli tyypillistä esineitten heittely ja räyhääminen. Niiden ilmestymistä taloon selitettiin sillä, että joku talonväestä harrasti noituutta. Näitä henkiä yritettiin karkottaa pappien rukouksin, mutta myös ratkottiin maallisissa tuomioistuimissa.

– Suomessa näin tapahtui viimeksi Ylöjärven mellastavien pirujen oikeudenkäynnissä vuonna 1885, koska noituuden harjoittaminen oli legitimoitu.

Kristinuskon tultua Suomeen kansanusko teki slaavilaisten pääjumalasta Perun-jumalasta ryssän pirun. Samalla tavalla balttialaisten liettualaisten ja latvialaisten mahtavin jumala Perkunas muuttui suomalaisessa asussaan perskuleeksi tai perkeleeksi. Pakanauskontojen jumalista tuli siis kristinuskon saatana. Kirkon papit saarnasivat pirua ja perkelettä vastaan.

– Vuoden 1701 vanhassa virsikirjassa, joka oli kirkon käytössä lähes 200 vuotta, kuvaillaan piruja, helvetin kauhuja ja pahoja henkiä enemmän kuin esimerkiksi Jumalan rakkautta, kertoo Hannu Kilpeläinen muistuttaessaan, miten kirkko teki työtä vanhojen uskomusten kitkemiseksi.

Piispa Isaacus Rothovius meni 1600-luvulla kaikkein pisimmälle alkuperäisuskonnon hävittämisessä. Piispan johtama Turun tuokapituli kriminalisoi kalevalanmittaisen runonlaulannan kuolemanrangaistuksen uhalla. Silloin alkoivat noitavainot. Jopa kehtolaulun esittämisestä saattoi jäädä kiinni, ja seurata kuolemanrangaistus.

– Samalla katosi myös kalevalainen runonlaulu lännen kirkon alueelta Suomessa. Ortodoksinen kirkko Karjalassa oli suvaitsevaisempi, joten yhteinen runonlauluperinne katosi lännestä.

Kreivi Henrik Gabriel Porthan vuorostaan sai 1800-luvulla aikaan sensuurin kumoamisen. Kirkon piirissä alettiin kiinnostua kansanperinteestä ja kansan uskomuksista.

– Pappeja suorastaan kehotettiin keräämään kansanperinnettä.

Folkloristeja ja uskontotieteilijöitä yhdistää kansanperinteen tutkimus. Folkloristiikka tutkii kansanomaisia ajattelumalleja ja kansan tietämystä. Uskontotiede tutkii ihmisten uskonnollista käyttäytymistä, sen tarkoitusperiä ja ilmentymiä.

Uskontotieteilijä Hannu Kilpeläinen osallistui kansanperinteen keruuseen Itä-Suomessa rajakarjalaisten ortodoksisten evakkojen parissa jo 1970-luvulla, ja kiinnostus jatkuu yhä tutkimustyönä.

– Itäisen Suomen ja Karjalan runonlaulantaperinne elää tänä päivänä yhä voimakkaana esimerkiksi monien kansanmusiikki- ja lauluyhtyeiden esittäminä molemmilla puolilla itärajaamme, kertoo Kilpeläinen.