Pirkko Varjo
Hänen nimensä oli ehkä Mielitty tai Tuiretuinen ja hän asui hirsisalvostalossaan Kodjalassa noin tuhat vuotta sitten. Kalmanloukkaan mäki oli tuulinen ja avara ja alapuolella lainehti vielä suolaista vettä, vaikka merenlahti oli jo hiljalleen kuivumassa Sirppujoen uomaksi.
Elämä ison talon emäntänä ei ollut hullumpaa. Kodjala oli maailman keskus, vaikka tiedettiin, että myös kaukana meren takana on elämää. Siitä saatiin kuulla, kun viikingit ja muut kauppamiehet tulivat käymään ja toivat kankaita, koruja ja astioita, joita ei kotona osattu tehdä. Viikingeillä tosin oli vähän huono maine, mutta ei niistä täällä juuri haittaa ollut.
Mahtiemäntä eli pitkän elämän ja kuoli vanhuuteen kuusikymmenvuotiaana. Tuonpuoleista varten hänet puettiin parhaisiin, kalliilla puna- ja siniväreillä värjättyihin alus- ja päällysmekkoihin sekä koruihin, joita oli yltäkylläisesti. Sormuksia laitettiin useampia ja käsivarsia koristivat raskaat, rombeilla ja häränsilmillä kuvioidut renkaat. Vyöllä roikkuivat arkisemmat tarvekalut kuten avaimet, veitsi, kampa ja korvalusikka. Kaulaan kiedottiin paras pronssikääty ja näin vainaja oli valmis hautaan.
Jotenkin näin saattoi tapahtua. Ihan oikeasti tapahtui seuraavaa:
1960-luvun alussa Kalmanloukkaan mäellä, Suutilan mailla, rakennettiin sähkölinjaa. Rakennustyössä siirretty maa muodosti ja muodostaa yhä matalan, mutta jyrkän töyrään Riihenkalliontieltä Suutilan pellolle, Uudenkaupungintien suuntaan. Sitä töyrästä vasta kansakoulun aloittanut Timo Rantanen lasketti persliukua kotiinpäin, kun huomasi kivien välissä pilkottavan kiinnostavan ketjunpätkän ja nappasi sen mukaansa.
– Luulin sen olevan jonkun sähkölinjan pätkän. Heitin sen kotona kuistin komeron yläkaappiin ja sinne se jäi. Joskus 1970-luvulla kävin sitten Turun linnassa ja näin siellä rautakautisia kaulakäätyjä. Ajattelin, että ei jumalaut, poja, mullahan on pätkä tuollaista koristetta, Rantanen kertoo.
Kaularengas unohtui kuitenkin vielä pitkäksi aikaa yläkaapin kätköihin. Vasta tänä keväänä Rantanen luovutti sen kulttuurisihteeri Jukka Vehmakselle , joka puolestaan luovutti sen edelleen Varsinais-Suomen alueellisen vastuumuseon eli entisen Maakuntamuseon edustajille.
Maakunnallinen arkeologi Elina Saloranta ja kaupunkiarkeologi Tanja Ratilainen Turusta kävivät hakemassa kaularenkaan. Löytö on heidän mukaansa merkittävä, mutta ei kovin harvinainen.
– Ei näitä silti viikinkiaikana joka naisella ollut. Kyllä tämä on kuulunut talonemännän juhla-asuun ja kertoo vauraasta asutuksesta, Ratilainen sanoi.
Ketju päätyy Kansallismuseon kokoelmiin. Sen löytyminen ei näillä näkymin aiheuta lisätutkimuksia. Tosin Kalmanloukkaan, Lukkalan ja Suutilan alueita on tutkittu aikaisemmin ja sieltä on löydetty muun muassa hevosenkenkäsolkia, miekka ja kilvenkupura.
Ammattilaisten lisäksi alue on kiinnostanut myös harrastajatutkijoita ja viimeisimmät metallinpaljastimella tehdyt löydöt ovat vuodelta 2019. Silloin maan kätköistä paljastui rannerenkaan katkelma, palanen hevosenkenkäsolkea ja pronssihelmi.
Jukka Vehmas ei innostu metallinpaljastimista.
– Ainakaan rauhoitetuille alueille niiden kanssa ei ole mitään asiaa. Siinä on se vaara, että päivänvaloon otetut muinaisesineet alkavat saman tien tuhoutua, kun niitä ei osata käsitellä oikein. Kodjalan alueella rautakautisia löytöpaikkoja on niin tiheässä, että harrastajien olisi parempi jättää kylä kokonaan etsinnän ulkopuolelle.
Muinaisesineet tai sellaisiksi epäillyt pitää aina toimittaa museoasiantuntijoille. Paikallisesti löydöt voi käydä viemässä kulttuuritoimen edustajalle.
Joskus löytöjä jätetään ilmoittamatta sen pelossa, että viljely tai rakentaminen loppuu ja tutkijat valtaavat löytöpaikan.
– Sitä ei tarvitse pelätä. Vallitseva maankäyttö, kuten peltoviljely, voi jatkua löydöistä huolimatta. Jos taas rakentamisen vuoksi tarvitaan tutkimuksia, pieneen yksityiseen rakennushankkeeseen liittyvät tutkimuksen kustantaa valtio. Merkittävimpiä muinaisjäännöksiä ei kuitenkaan poisteta rakentamisen tieltä. Metsänkäyttöä rajoittavat tunnetut, tutkimattomat kivikautiset asuinpaikat, joiden alueella maanmuokkaus on kielletty. Metsänkäytössä on huomioitava myös esimerkiksi hautaröykkiöt, joihin ei metsätöiden yhteydessä saa kajota. Kaikki löydöt, jotka ovat yli satavuotiaita, tulee ilmoittaa, Ratilainen ja Saloranta sanovat.
Rantanen katseli lapsuutensa leikkimaisemia ja kaularenkaan luovutusta mietteliäänä.
– On kai olo jotenkin
haikea. On se sentään kulkenut mukana niin pitkän matkan.
Ikiunessaan häirityn emännän kaularengas lähti Kodjalasta ruskeassa pahvilaatikossa, silkkipaperin suojissa. Samalla reissulla arkeologit kävivät katsastamassa myös keväällä Särkijärveltä löytyneen kivikirveen löytöpaikan.
