Tänään aattelin, että olisipa hei ihan fantastista olla jossain mainoslehdessä töissä. Siis sellaisessa, jossa kirjoitettaisiin vaan kivoista ja kepeistä asioista: ihan pelkkää rauhaa ja rakkautta kaikille! Eikä puhuttais mistään ikävistä asioista ollenkaan, ei ainakaan, jos kukaan – yhtään kukaan – niin haluais. Siis se olis niin ihanaa, tiiäkkö!
Ja siis jos sit vaikka jotkut alkais kuitenkin tuomaan esille vaikka sellasia, että jossain työolot on ihan surkeat, lapset on jossain loukossa hoidossa tai että jotain päättäjää niin ku uhkaillaan kertomasta julkisesti joitain asioita, niin oltais vaan ihan että, ääh, taas jotkut likaa tätä meidän yhteistä ihanaa pesää eikä käsitä, että meillä on täällä kaikki niin hyvin. Ja jos olisin just siis jossain mainoslehdessä töissä, niin kirjoittaisin, että mikä siinäkin on niin vaikeeta käsittää, että meillä on kaikki tosi hyvin, kun se kerran on sanottu jo monta kertaa kovaa ja korkealta.
Eikä sit tarttis yhtään silleen miettiä tai vaikka just kyseenalaistaa mitään, siis jos olisin jossain mainoslehdessä töissä. Että tietty on ihan ookoo, että meille kerrotaan asiat milloin kerrotaan, miten kerrotaan ja missä kerrotaan. Että tavallaan ei kenenkään tartte mitään, siis just jos ite ei haluu.
Mutta sitten on tietty just tää, se ikävä juttu, kun me tässä meidän lehdessä ollaan sit kuitenkin sellasia ihan oikeita journalisteja – vaikkei sitä kaikki aina haluakaan uskoa. Et olis tietty just silleen helpompi, jos ei oltais. Ja just, kun joidenkin muidenkin pitäisi vielä tietää tästä journalismista jotakin, niin se on välillä vähän hankalaa, tiiäkkö.
Ja onhan se kurja asia, et sit pitää toimia silleen välillä, et joku suuttuu. Ja jotkut tosiaan suuttuu suuttuu, tiiäkkö. Ettei silleen niin ku aikuiset, et no hei, toi kyllä harmittaa mua, mut toi on sun työ, joten se siitä. Vaan ne suuttuu silleen, vähän niin ku lapset, et ai, mä en nyt sit enää leikikään sun kaa – paitsi että sit ne on taas silleen aikuisia, että ne ei sit tosiaankaan leiki sun kaa. Koska lapsethan siis yleensä hetken päästä kuitenkin leikkii, vaikka on uhannu ekaks, ettei leiki.
Mut, tiiäkkö, toi on vaan ihan sellanen kielikuva, toi leikkiminen. Ja siis varmaan tollanen suuttumiskäytöskään ei tuntuis yhtään lapselliselta, jos olisin jossain mainoslehdessä töissä! Ai niin, itekin jo unohdin: eihän mun siinä tapauksessa tietty tarttis kirjoittaa niin, et kukaan – kuvittele, kukaan! – suuttuu. Ja jos nyt mietit tota vaikka ihan omalle kohdalles, niin olishan se ny aika mahtavaa, tiiäkkö.
No joo, onhan se silleen ikävää, kun nostetaan esiin ikävältä tuntuvia asioita. Eihän ne nyt niin isoja juttuja kuitenkaan ole, loppupelissä. Jos vaikka vertaa siihen, mitä joku Trumppikin sanoo ja tekee, hmph! Ja se sentään johtaa oikeestaan koko maailmaa! Eikä ne asiat monessa muussakaan paikassa niin kovin hyvin oo. Vaikka Pohjois-Koreassa, niinku. Tai siis en nyt tietty vertaa siihen, huh! Mutta se idea kuitenkin, tiiäkkö.
Ja siis kyllähän ikävistäkin asioista kannattaa ainakin silleen pienesti kertoa, koska sellanen tukee ihan tosi upeesti hyvää henkilö- tai yhteisöbrändiä. Siis just silleen, että se lisää niin ihanasti mielikuvaa avoimuudesta ja inhimillisyydestä – kunhan sit muistaa korostaa, että mokasta syntyi jotain hyvää. Siis että joo, munasin, mut siitä sitten kehittyikin ihan uus fantastinen idea tai että se kasvatti mua niin ku kauheesti ihmisenä. Ja tietty just se, että oliko se munaus sit kuitenki jonkun toisen syy, tiiäkkö. Mut tietty – jos siis olisin töissä jossain mainoslehdessä – en päättäis, että kirjotetaanko jostain ikävistä asioista. Mä vaan kirjottaisin just sen, mitä halutaan, tiiäkkö.
Solina Saarikoski